 |
|
|||
 |
|
||
|
21.06.2008 - 13:47
Sellainen ilmoitusluontoinen asia, että olen saanut tarpeeksi vuodatuksesta ja päättänyt siirtää blogini jonnekkin aivan muualle. Olen jopa ollut niin ahkera, että olen siirtänyt tekstitkin sinne, vain tietenkin todistellakseni, että en ole mikään aloittelija. Hui! Tai ehkä syynä on myös se, että tänään olen vain niin flaasch, etten jaksa poistua neljän seinän sisältä minnekkään. Tiedä häntä.
Elikkä olkaa ystävällisiä ja vaihtakaa linkinne uuteen osoitteeseen, thank you very much. 20.06.2008 - 14:35
Vaahtosammuttimen kokoisena paras ystäväni oli naapurin Pekka. Pekka oli samanikäinen kuin minä ja teimme suunnilleen kaiken yhdessä, itseasiassa olimme kuin veli ja sisko. Pekka oli uskomattoman söpö pojaksi, melkein tyttömäisen kaunis ja hänen luonteensa oli myös yhtä pehmeä ja ystävällinen. Pieni enkelinpoika.
 Ilmeisesti minä olen ihminen, joka jo alkuaskeleista lähtien on etsinyt sparrauskaveria. Pekka nimittäin sai kokea äksyn luonteeni ihan joka päivä, ja silti, muutamien kyyneleiden jälkeen solmimme aina rauhan ja olimme yhtä hyviä kavereita (näin ainakin muistojeni perusteella toivon, voihan tietenkin olla, että Pekka on näiden kokemusten perusteella kehittänyt pysyvän naisvihan itselleen...). Aivan taaperoina yksi melkein päivittäisiä ilkimyksiäni oli heittää tarhassa hiekkaa Pekan silmiin. Don't ask me why. Muistan sen vielä itsekkin, ja muutama vuosi sitten vanhempieni saatua kaikki vanhat kaitafilmit videolle, näin myös elävän todisteen asiasta: minä ja Pekka hiekkalaatikolla, minä könyän vaippaisen persukseni (hyvin vaivalloisesti) ylös ja viskaan hiekkaa Pekan naamalle. Pekka itkee hillittömästi, tarhantäti pyyhkii hiekkaa hänen naamaltaan ja minä hölkyttelen nauravaisena kohti kameraa. Toinen ilkeä temppuni oli tuupata Pekka nurin, eritysesti talvisin. Ja tämä iällä, jolloin vasta olimme juuri oppineet "kävelemään" (vaappuminen on varmaankin parempi kuvaus tästä liikkumismuodosta). Taas sama ruljanssi, Pekka poraa maassa ja minä olen kuin lottovoittaja. Olisikohan minut pitänyt pistää terapiaan jo silloin? Olen yrittänyt miettiä, että miksi minulla oli (kauhistus, on?) tuollaisia tendenssejä, onko kysymyksessä sellainen tuttu ja tunnettu "ainut-lapsi-syndrooma"? Minä, minä ja ei kukaan muu. En pysty muistamaan mitään tiettyä asiaa, mikä muka Pekassa olisi jurppinut. Tai noh, muistan kylläkin kaksi asiaa, mistä olin hyvin kateellinen: 1) hänellä oli hieno pistorasiassa oleva kuunmuotoinen yövalo ja 2) Playmobilin maalaistalo, joka ovea avattaessa päästi sellaisen lehmän "ammuuuuuuu" äänen. Olisiko kyseessä sittenkin jonkinlainen materialistinen häiriö? Kuitenkin yksi lempikuvistani on tämä, jossa Pekka on vihdoin saanut tarpeeksi ja heittänyt minut mahalleni tielle - katsokaapa hänen voitonriemuista ilmettään! There you go, BITCH!  13.06.2008 - 11:45
Me naisethan olemme tunnettuja sellaisina "yliherkkinä" tapauksina - siis ainakin siihen toiseen sukupuoleen verrattuna. Pinna napsuu mennen tullen, hormoonit jylläävät miten sattuu ja pieniä itkujakin tulee tuherrettua siellä täällä. Siis noin yleisesti ottaen. Miesten mielestä.
Yksi oiva esimerkki tästä on se, että naiset ottavat asiat yleensä hyvin henkilökohtaisesti siinä, missä mies ei yhdistä mitään suoraa linkkiä esimerkiksi yleisen kritiikin esittämisen ja sitä kuuntelevan naisen välillä. Useasti ei edes ole kysymys mistään kritiikin esittämisestä, mutta niin nainen sen usein kokee. Mainittakoon nyt vaikka tilanne, missä mies kehuu esimerkiksi televisioruudulle ilmestyvän naisen olemusta: toinen voi sanoa "She's stunning!", toinen taas voi murahtaa sellaisen luolamiesmäisen äännähdyksen ja on jopa yksilöitä, jotka oikein säpsähtävät kyseisestä visuaalisesta ärsykkeestä. Mitä tekee (keskiverto) nainen? Mittailee ruudulla olevaa kuvastusta millimetrin tarkasti ja ajattelee mielessään närkästyneenä "mitä tuossa naisessa on erillaista kun minussa" (yleensä kaikki)? Naisen päässä ajatus johtaa helposti seuraavaan analyysiin: "jos miehen mielestä tämä toinen nainen on niin vastustamaton, niin varmastikin hän pitää minua aivan vastenmielisenä". Seuraava reaktio on yleensä verbaalinen, kitkerän kuuloinen "No en minä tiedä, jotenkin se on vain niin kanamainen, mahtaako sillä olla edes mitään sanottavaakaan?" toteamus, ja naisen mielessä samalla kartoittuva treeni,- tukanvärjäys- ja total makeover-suunnitelma. Näin se vaan useasti pakkaa olemaan, naiset tuntevat olevansa automaattisesti kilpailuasemissa muiden naisten kanssa, varsinkin niiden, joita hänelle läheiset miesyksilöt kehuvat. Miehet taas eivät myönnä tällaista käytöstä ja totta puhuen, eivät yleensä myöskään näytä sitä. Mutta kaikkihan on suhteellista, joten sitä varten päätin tehdä pienen tieteellisen tutkimuksen asian tiimoilta. Niille, jotka haluavat tehdä saman pistokokeen, suosittelen tämän kehumiskohteen valitsemista ryhmästä X, jota kohtaan mies tuntee jonkinlaista kunnioitusta/vetoa. Keskivertomies ei pahemmin piittaa siitä, että vetistelet jonkun elokuvatähden perään, sillä elokuvathan ovat vain elokuvia elikkä satua ja se siitä. Ei ei, tutkimusta suorittaessa on todellakin paneuduttava miehen ajatusmaailmaan (mikä sinänsä on tietenkin hyvin helppoa). Yleisenä vinkkinä mainittakoon, että urheilumaailmasta löytyy oikein hyviä ehdokkaita. Itse valitsin tietenkin jalkapallon, ja ihan hullun tuurilla tiimin, mikä oli mahdollisimman kaukana miehen omasta syntyperästä - Ruotsin. Peliä katsottaessa selailin raukean oloisena päivän lehteä (koe ei missään nimessä saa olla liian obvious, tässä ovat ne vivahteet nyt hyvin tärkeitä), toisella silmällä kuitenkin haukkana kenttää seuraten. Ljunbergin ruutuun saavuttua suljin lehden, katsoin häpeilemättä televisiota ja päästin sellaisen "Mmmmmmmm" äännähdyksen huuliltani. Kuvan siirtyessä toiseen pelaajan jatkoin tyynesti lehden lukua. Sivusilmällä huomasin miehen katsahtavan suuntaani, tuijottavan hetken, ja keskittyvän sitten taas matsiin. Muutaman minuutin päästä samaisen herran naaman ollessa ruudulla siirsin vaihdetta pykälän verran korkeammalle ja sanoin "Onpa siinä komea mies". Lehti pois käsistä, tiivistä ruudun tuijottamista. Mies kääntyy minuun päin ja sanoo "et voi olla tosissasi, miten niin upea?". Katsettani Freddiestä kääntämättä sanon "no siis vaan komea niin kuin mies vain voi olla". Töks. Mies tuhahtaa, vaihtaa asentoa, ja sanoo "Jaa että sikspäkki saa naisessa tuollaisen reaktion aikaan, voi pyhä jysäys". "Miten niin sikspäkki, sillähän on paita päällä, en minä mitään sikspäkkejä tässä tuijottele vaan koko pakettia?". Lisää tuhinaa sohvankulmasta ja sitten klassinen "Kuule jos minä haluaisin, niin minulla olisi aivan samanlainen sikspäkki kuukaudessa!". En voinut muuta kuin revetä, miksei miehellä mennyt jakeluun, että se sikspäkki on nyt aivan viimeinen asia, mikä tässä miehessä kiinnostaa. Muutenkin hänen mielestään vaaleat miehet (nyt vertauksena ruotsalaisiin) eivät ole miehisiä (koska mies ei itse ole vaalea? Hmm). Jatkoimme pelin katselua, minä mielessäni hiljaa hihitellen, kylläpä vaan miehilläkin on joitain komplekseja, thank God. Muutaman minuutin jälkeen, tauon alettua, mies kysyy, että onko tässä nyt sitten kyseessä mielestäni sellainen Unelmien Mies (aka Unelmies), eikö kyseisessä tapauksessa ole muka mitään kritisoitavaa? Mietin hartaasti ja sanon lopulta "Noh, on sillä jotenkin pienet korvat tohon päähän verrattuna". Mies nousee sohvalta ja poistuu kiivaasti keittiöön. Olen kuulevinani pientä marmatusta. Että niin se vain on - ihmisiähän me kaikki olemme. Jopa Freddy Ljunberg korvinensa. 11.06.2008 - 14:40
Enpä olisi kuuna päivänä uskonut, että meikäläinenkin voisi vielä vanhoilla päivillään hurahtaa sellaiseenkin asiaan kuin jalkapallo. Tai no … jos siihen formulaankin on onnistunut pärähtämään niin kaipa kaikki on mahdollista. Yli kolmekymmentä vuotta elämä on sujunut oikein mukavasti ilman tätä lajia ja nyt on yhtäkkiä oksat pois jollei jokaista peliä näe. Kaikken nolointa .. haluan myös nähdä kaikki maalikoostelmat, mieluiten useaan kertaan. Oudointahan tässä koko jutussa on se, että kymmenen vuoden jälkeen niinkin futishullussa maassa kuin Hollannissa asuneena tätä pärähtämistä ei tapahtunut siellä, vaan ihan täällä in the middle of nowheressa. Kaikkina niinä Hollannin vuosina olin aina erittäin hanakkaasti jalkapalloa vastaan, sain hirveitä skitsokohtauksia kun huomasin, että kesääni rikkoivat joko Euroopan tai maailmanmestaruuskisat, taikka vieläpä jotkut älyttömät olympialaiset. Yök, koko loma pilalla. Tämä nimittäin tarkoitti minuuttiaikataulua meidän huushollissa, mitään ei voitu tehdä tai edes ajatella niinä päivinä kun pelattiin. Diagnoosiksi tähän asenteeseen olen päätellyt kaksi asiaa: [1] Suomen ajoilta ainoaksi todelliseksi urheiluksi laskin jääkiekon ja [2] en kestänyt sitä jengimentaliteettia Hollannissa, kun maajoukkue pelasi ja ihan kaikkien oli osallistuttava jalkapallosta puhumiseen ja sen katsomiseen, 24/7. Lisäksi myös kotini muuttui juuri näiden tournamenttien aikana hirveäksi kisastudioksi, television lähelle ei ollut mitään asiaa, kapulaa oli aivan turha edes toivoa omaan käteen ja eksä huusi ja mellasti olohuoneessa pelin tuoksinnassa sen verran kovaäänisesti, että se kuului ainakin kymmenen kilometrin päähän. Olinkin siis ihan reilusti vaan vastarannan kiiski, kaikilla tavoilla anti-football ja jos ihan tilanteen pakosta jouduin paikkaan, missä oli pakko osallistua jalkapallon joukkokatsontaan, niin olin takuuvarmasti sen toisen joukkueen puolella. Ihan vain vittuilleksani. Ehkä syynä oli myös se, etten oikeastaan ymmärtänyt jalkapallosta sen enempää [enkä halunnut ymmärtää] ja kaiken lisäksi jääkiekkoon verrattuna peli tuntui kestävän ihan ikuisuuksia ja se kentän päästä päähänkin siirtyminenkin näytti niin kovin vaivalloiselta. Entäpä pienet jääkiekkoon kuuluvat tukkanuottaset ja sen semmoiset perinteiset käsirysyt, eihän jalkapallossa edes tapella tarpeeksi [ei varmaan kun on mehut kaikilta poissa sen iän ikuisen pallon perässä ravaamisen takia]? Ei ollut jäähyjä, ei jäähyboksia eikä maalivahtiakaan otettu kentältä pois ylivoimatilanteissa – kerrassaan kummallinen peli. Mielestäni myös Hollannin maajoukkue pelasi [hahaa, huomatkaa asiantuntijan mielipide] huonosti kaikki peijjaiset, jotka pakosta jouduin seuraamaan. Aina siitä jaksettiin vaahdota, että kuinka mahtavia pelaajia Hollanti on tuottanut, ja siltikään koskaan nämä jumalaiset pelaajat eivät osanneet saada mitää aikaan. Myös pelityyli on mielestäni vähän liian varovaista, diggaan enemmän sellaisesta kunnon agressiivisista hyökkäyksistä, enkä niistä, mitä rakennellaan 20 minuuttia. Tulta munille vaan, sanon minä. Kantapään kautta opin myös, että hollanterit ottavat tällaiset kisatappiot erittäin raskaasti, joskus voisi mennä ihan päiviäkin siihen, kun eksä kulki ärsyyntyneenä taikka aivan poissa tolaltaan ympäriinsä. Tällöin oli aivan turha yrittää heittää mitään kevyttä läppää, oli vain parasta olla puuttumatta asiaan, muuten voisi riskeerata vaikka sellaisen tunnin mittaisen selvityksen “siitä ja siitä paitsiosta” ja “saatanallisesta tuomarista”. Joka tapauksessa nyt EK kisojen alettua tunsin kummallista, noh, jopa sairaalloista vetoa katsella miten pallo kulkee. Olin sopinut muutaman hollantilaisen ystäväni kanssa, että Hollannin peli katsotaan yhdessä ja niinpä raahauduimme Emirates Golf Clubille, minne oli rakennettu tyypillinen oranssi peliluola. Pelin alkaessa oranssifaneja oli koko baari pullollaan ja voi sitä mekkalaa ja huutoa, kun van Nistelrooy teki ensimmäisen maalin. NOLOINTA koko jutussa oli se, että minähän siellä huusin aivan päällimmäisenä, viuhtoen käsillä ilmaa, kiroillen, pyörien tuolilla kuin rusina. AIVAN hermona [no ettei vaan tulisi takkiin]. Selostin ihan kovaan ääneen koko pelin, annoin neuvoja joukkueelle, haukuin italialaisia, uhosin tuomarille … vey embarrassing indeed. Ja nyt Jos tilanne jatkuu, niin perjantaina olen aivan varmasti jonkun oranssikrääsän omistaja … 08.06.2008 - 20:28
Vähän myöhässä, kuten aina, mutta as promised, tässä pientä matkarapoa Istanbulista. Kaupunki osoittautui aivan fantastiseksi, jotenkin en oikein tiennyt mitä odottaa mutta en ainakaan niin kaunista ja hyvin organisoitua paikkaa kuin miksi Istanbul osoittautui. Hieno sekoitus vanhaa ja uutta ja tietenkin upeat ilmat (+25 elikkä ei sitä ainaista tuskanhikeä) auttoivat asiaan.
Olinkin saanut ennen lähtöä vinon pinon vinkkejä lukuisilta ihmisiltä (kiitos T!!) ja parhaan mukaani yritin niitä toteuttaa. En oikeastaan ole mikään kulttuurikohteissa ravaaja, tietenkin jotkut nähtävyydet kiinnostavat (sen verran, että niiden vierellä saa sen pakollisen todistusaineisto-kuvan otettua), mutta useimmiten tykkään vaan hengata kaupungeissa ja imeä niiden ilmapiiriä sisuksiini. Minua ei siis saa kirveelläkään millekkään monipäiväisille museokierroksille ja jopa Istanbulissa tuli ne oletettavimmat jutut pikaisesti katsastettua, elikkä Hagia Sofia, Sininen Moskeija ja Grand Bazaar. Kaupunki on pullollaan mitä upeampia palatseja ynnä muuta mutta neljä päivää oli semmoiseen ruljanssiin liian lyhyt.  Heti ensimmäisenä iltana onnistuimme tunaroimaan oikein kunnolla. Hotellimme lähistöllä piti oleman muutama oikein kiva baari joita sitten lähdimme saman tien metsästämään. Isolla kävelykadulla päätimme kysäistä eräältä mieheltä, että missä "se ja se" baari on. Mies ei ymmärtänyt englantia (tämä oli itseasiassa hyvin yleistä Istanbulissa, harvat tuntuivat osaavan englantia) mutta ei hätää, hän pyysi heti kaveriaan hakemaan taas jonkun toisen, ketä osasi englantia (toinen pointti: turkkilaiset ovat äärettömän ystävällisiä ja avuliaita). Kyseinen mies sanoi "yes, yes, I know" ja käski meidän seurata häntä. Köpöttelimme jollekkin sivukadulle, hieman kyräilevän epäluuloisina, kunnen mies paukahti erään kuppilan ovesta sisään ja viittoi iloisesti meitä seuraamaan häntä. Baarin astuessamme ensimmäinen asia, mikä mieleeni tuli, oli jonkinlainen erittäin kämähtänyt coffee shop Amsterdamista. Paikka haisi märälle koiralle ja oli sellainen tunnelia muistuttava putkilo. Ei missään nimessä se hip ja happening Nu Pera, mitä olimme metsästämässä. N tarttuu minua käteen ja sanoo "ääääh luuletko tämän todella olevan se baari", johon minä "Hmmmm ei". Ennenkuin ehdimme tehdä tai sanoa mitään, baarimikko oli jo vetäissyt meille tuolit pöydän viereen ja meidät sinne kuskannut mies pyysi meitä istumaan. Jotenkin amismaisesti minulle tuli vain sellainen olo, että olemme todella epäystävällisiä jos nyt vain käännymme kannoillamme ja häivymme ovesta ulos. Katsoin N:a anovasti silmiin ja sanoin "jos otettais vaikka yksi tässä ja jatketaan sitten". Hyvä, Pera kaljaa (selittää ehkä myös miehen väärinymmärryksen) kannettiin eteemme ja aloimme varovaisesti katsella ympärillemme. Miten ollakkaan, olimme päätyneet jonkin asteiseen strippibaariin, tai no, ainakin pienen huoneen perällä oli lava, millä seisoi neljä elämäänsä kyllästynyttä vetyperoksidiblondia purukumia mässyttämässä - ei kuitenkaan alasti vaan sellaisissa yhdeksänkymmentäluvun alun asusteissa. Yritimme keskustella saattajamme kanssa muutaman sanan, mutta valitettavasti hänenkin englanninkielen taitonsa oli hyvin rajoitteinen joten erehdyin kysymään puhuuko poika kenties arabiaa (as if I would). Ei, mutta hänen ystävänä kylläkin ja samassa mies viheltää yhden nurkkapöydässä patsastelevan tanssijan luoksemme. Tyttö saapui pöytäämme ja N alkoi puhua hänen kanssaan arabian ja ranskan sekoitusta. Samira oli Tunisiasta kotoisin ja muutaman kuukauden Istanbulissa "tekemässä bisnestä". Keskustelimme pitkät tovet hänen bisneksistään ja elämästä Istanbulissa ja jossain vaiheessa huomasin, että tyttösen kuppi oli tyhjä joten kysyin, haluaisiko hän kenties jotain juotavaa. S tilasi roseeta ja jatkoimme rupattelua. Meidän yhdet kaljat kasvoivat kolmeksi, neljäksi ja tottakai siinä sivussa myös seurueemme muutkin saivat suunkostuketta. Erityisen huvittavaa oli se, että kun baariin astui miehiä sisälle, kaikki mimmit hyppäsivät lavalle ja alkoivat keikuttaa periään oikein urakalla. Yhtäkään naisista ei voinut kutsua edes hyvällä tahdolla kauniiksi ja kaikkien ilmeet olivat niin tympääntyneitä, että huoneen tapetitkin näyttivät paremminvoivilta. Pian miesten istuuduttua baarin pomo lisäsi pöydän viereen tuoleja ja katras tanssijoita siirtyi pöytään. Useasti kuitenkin muutaman minuutin päästä tytöt siirtyivät pikaisesti huoneen toiselle puolelle ja näyttivät, jos mahdollista, vielä tympääntyneimmiltä. Kysyinkin, että mikäs kuvio tässä on oikein menossa, enkö vaan ymmärrä paikallista riiausta, ja niin minulle selitettiin, että miesten odotettiin maksavan naisten drinksut. Mitä yksi drinksu maksoi? 25 euroa!!!! Sitä saatanan hapanta kotikellarissa väännettyä roseeta, jota Samirakin oli jo hörppinyt muutaman lasin. Kysyin, että maksaako Samiran lasi yhtä paljon, ja saattajamme sanoi "yes, mutta ehkä te voitte saada alennusta kun olette minun kanssani". My ass!!! Siis miksi me muka maksettaisiin 25 euroa siitä, että Samira rupatteli meidän kanssa jonninjoutavia, eihän me edes oltu piparia jahtaamassa. Tässä vaiheessa päätin pyytää laskun ja sitä tuli toimittamaan paikan omistaja, harmaahapsinen vanhus. Ensimmäinen pyyntö oli 220 euroa jolloin en voinut olla pyrskähtämästä nauruun. Hysteeriseen sellaiseen. Hyvin pian onneksi tajusin, että tässä olisi nyt ihan oikeasti käytettävä niitä "maassa maan tavalla" tinkimissääntöjä ja pyysin ystävällisesti pappaa istumaan vastapäätäni. Aloitimme kovan tinkimisen, minkä aikana muistin tietenkin useasti ylistää hänen aivan mahtavaa establishmenttia, viinojen laadukkutta ja ystävällistä ilmapiiriä, kuitenkin pysyen tiukasti neuvottelulinjalla. Tähän sessioon kului noin kaksikymmentä minuuttia, minkä aikana hän nousi kolme kertaa seisomaan, eletti käsillään kuinka minä tarjouksellani puukotin häntä sydämeen ja jonka aikana minä tein suurinpiirtein samat kuviot, kunnes pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että oikeastaan 75 euroa on aivan hyvä korvaus juomistamme. Laskun maksettuamme pöytäämme kannettiin vielä yhdet cocktailit ja sitten saimmekin poistua paikalta. Suoraan hotelliin, herpaantuneina nauramaan meidän "globe trotterien" mokailuja. Perjantaiksi olimme ohjelmoineet ne pakolliset moskeijat ynnä muut ja tietenkin pienen risteilyn Bosporuksella. Kolmen kieppeillä rantauduimme Ortaköyhin, mikä oli mielestäni koko matkan paras paikka, aivan ihana pieni alue rannan vieressä, täynnä terasseja, värikkäitä taloja ja pieniä kauppoja. Kalllistimme muutaman kupposen lounaan ohella House Cafessa ja siirryimme sitten erään vanhan talon kattoterassille polttamaan shishaa (ikävä kyllä olen unohtanut jutun turkkilaisen nimen). Oli ihanaa nauttia normaalista ilmasta ja väreistä, meren ja taivaan sinisyydesta, puiden vihreydestä ja kukkien loistosta - joka kerta kun olen Dubaista pois, huomaan kuinka väritön pläntti tämä oikeastaan on.  Illalla, tietenkin edellisiltaa korvaten, piti tehdä kunnon bilekierros. Ensiksi suunnattiin Reinaan, mistä kaikki olivat vaahdonneet tuhansia kertoja. Kauniilla paikalla, näytti oikein chiquelta mutta ei minun paikkani. En vaan diggaa paikoista, missä ihmiset seisovat viimeisen päälle laitettuna ja näyttävät siltä, että ovat seipään nielleitä. Aivan sama kuinka hottia hotimpi paikka, minua ei saa kirveellakään viihtymään näissä mestoissa. Kiristelimme siellä sitten aikamme, tuli jopa niin kylmä, että sain sellaisen kivan fleeceviltin lainaksi...  Näköala Reinasta:  Seuraavaksi siirryimme Anjeliqueen, joka on Ortaköyssä, myöskin aivan Bosporuksen tuntumassa. Aivan Dubain tyylinen klubi, ei mitään valittamista muuta kuin se, että taas vain patsastelevia ihmisiä ja musiikki niin kovalla, ettei saanut sanastakaan selvää. Joimme muutamat paukut ja päätimme luovuttaa siltä erältä ja painua hotellille pehkuihin. Lauantaina kävelimme Taksimilla ympyrää ja löysimme vihdoin aivan ihanan pienen (ja erittäin jyrkän) kadun nimeltä Cezavir (?), täynnä pieniä ravintoloita ja yksi toistaan värikkäimpiä taloja. Köllöttelimme terasilla auringosta nauttien ja ohi soljuvia ihmisiä tuijottaen. Tämä paikka oli Ortaköyn ohella ehdoton suosikkini.  Kiersimme myös muutaman isoimman ostarin mutta shoppailun puolesta Istanbul ei pahemmin eronnut Dubaista elikkä hampaita kiristellen oli pakko myöntää, että tältä lomalta ei pahemmin mitään uusia löytöjä irronnut. Ostoskeskuksista löytyi aivan samat liikkeet ja rätit ja lumput kuin täältäkin, ja kuten myös Dubaissa, minua risoi se Gucci/LV/Dior liikkeiden paljous. Olisi kivaa nähdä jotain erillaista ja varsinkin sellaista, mikä ei maksaisi järjettömiä hintoja. Lauantai-illan huipentuma oli hamam (kylpylä) vierailu. Hotelissamme oli oma hamam, jonne tietenkin ryysimme päivän vaelluksen jälkeen ja tilasimme perinteiset kuuraukset. Kummallakaan meistä ei ollut uikkareita mukana, mutta tämä oli ihan "no problemo" ja saimme sellaiset saria muistuttavat vaateliinat, jotka käärimme vartaloidemme peitteeksi. N halusi välttämättä, että teemme hoidon samaan aikaan ja ajatus vaikutti silloin vielä ihan hyvältä. Kunnes makasimme siinä vieritysten marmorilaatalla hikoilemassa ja kaksi pesijää saapuivat. Mies hänelle ja nainen minulle. Ainoastaan minun pesijäni tempaisi noin vain vaateliinan (mihin olin muuten kääriytynyt kuin silakkarullaan) lantiolleni ja kysyi, että ei kai neitiä haittaa? Olin niin shokissa (I'm so prude) etten saanut sanaakaan kurkustani ja niinpä hän alkoi kovalla tohinalla jynssäämään yläruumistani - miespesijän seistessä kymmenen sentin päässä. Suljin silmäni ja yritin hokea itselleni "näkeväthän nämä ihmiset joka päivä tissejä, ei tässä mitään hätää", mutta silti oli olo hyvin, hyvin, epämiellyttävä. Ehkäpä olen jo samastunut Dubaihin siinä määrin, että pelkkä ajatus alastomuudesta saa paniikkikohtauksen päälle. Hamamhoito oli loppujen lopuksi kuitenkin aivan loistava (niin perusteellinen, että seuraavalla kerralla kun makasin uima-altaalla poltin itseni kuin Camping-makkaran) ja sen jälkeen oli olo sen verran raukea, että päätimme ottaa ihan "pienet" nokoset ja heräsimme kello kaksi yöllä. Ei muuta kuin kylkeä kääntämään ja lisää unta pollaan.  Sunnuntaina kiersimme vielä epätoivoissamme muutamia kauppoja ja päädyimme Bebekiin lounaalle. Yleisesti ottaen kaikki ruoka, mitä Istanbulissa söin, oli aivan loistavaa ja erityisesti turkkilainen ruoka on mielestäni hyvin makoisaa. Verrattuna näihin libanonilaisiin safkoihin, mitä Dubaissa tunkee joka tuutista ulos, turkkilainen ruoka on paljon maukkaampaa. Kävelimme vielä pitkän pätkän Bosporuksen rannalla ja sitten olikin aika lähteä lentokentälle. Takaisin menen takuuvarmasti ja en voi muuta kuin suositella kaupunkia kaikille.  07.06.2008 - 21:59
Yksi ehdottomasti stressaavimpia hetkiä elämässäni on aina ollut uusien mahdollisten appivanhempien tapaaminen. Olen monasti pohtinut, että miksei se stressi laske suhteessa siihen, kuinka monta kertaa tällainen tapahtuma on jo käyty läpi - niitä kun nyt on kuitenkin tässä vuosien saatossa kaluttu läpi jo viisi kappaletta. Aina se hetki on jotenkin yhtä ahdistava ja varsinkin sen Tapaamisen odotus on aivan helvetistä.
Normaalisti en stressaa kenenkään tapaamisesta enkä pahemmin siitäkään, mitä joku kenties minusta ajattelee. Siis yleisluontoisesti. En ole ujo, en hermostu helpolla enkä varsinkaan saa mitään hyperventilaatiokohtauksia turhasta. Mutta nämä ensi tapaamiset ovat ihan omaa luokkaansa. Juuri silloin tekisi mieli kadota maapallolta, sulkea silmänsä ja toivoa hiljaa, että juttu olisikin jo tapahtunut. Olenkin kauhulla pohtinut, että tarkoittaako tämä nyt sitä, että minä en vain kertakaikkiaan ole mitenkään perhekeskeinen ihminen? Onko olemassa ihmisiä, jotka kokevat tällaiset sukusysteemit rikastuttavina ja iloitsevat jo etukäteen vaikka anopin kanssa vaihdetuista resepteistä, miehen siskon kanssa tehtävistä shoppailureissuista ja appiukon kanssa viinilasin vierellä käydyistä muisteloista? Vai onko tämä sittenkin aivan normaalia hätähousuilua? Kuten jo probleemasta arvaakin, olen vihdoin joutunut tapaamaan appiukko kandidaatti numero kuutosen. Isukki oli tullut poikaansa tapaamaan pienelle lomalle, ja tietenkin oli jo alusta asti selvää, että minunkin odotettiin osallistuvan tähän visitaatioon aktiivisessa roolissa. Laskin kauhulla hetkiä tuomiopäivään ja viime viikolla sitten natsasi. Ensimmäiset päivät olivat rauhoitettu ihan sellaiseen isä-poika meininkiin, mitä minäkin kovasti komppasin. "Menkää nyt tekemään yhdessä jotain, joo, sinne ja sinne teidän ainakin kannattaisi mennä". Lue: mahdollisimman kauas minusta. Viime perjantaiksi oli sitten tavallaan jo treffit sovittuna. Kuinka ollakkaan, selkäni alkoi kiukuitella juuri sillä punaisella sekunnilla niin paljon, etten meinannut edes päästä sängystä ylös. Ja ihan oikeasti sattui, muttei tietenkään missään nimessä sen mittakaavan mukaan, mitä annoin muiden ymmärtää. Siitä seuraavat päivät aikataulumme olivat töiden puitteissa vähän ristissä, kunnes nyt sitten torstaina oli aivan pakko myöntää, että kaikki tekosyyt kuukautisista kolottaviin hampaisiin ja tukanlähtöön oli käytetty ja mitään pelivaraa ei enää ollut. Mieskin alkoi jo vähän hermostua käytöksestäni ja niinpä ei auttanut muu kuin ottaa härkää sarvista. Porhalsin häntä tulen alla töistä kotiin, soitin kriisipuheluja kaikille, jotka vain jaksoivat kuunnella ja tongin vaatekaappiini neljään kertaan läpi. Suoraan sanottuna olin hermostuneempi kuin silloin kun oli pakko esittää graduni yliopistolla ja se tuntui aikoinaan aivan itsemurhalta. Kauhuissani siis heittelin kuteitani sängylle, mitä pistää päälle, mikä on liian paljastavaa ja mikä taas liian konservatiivista. Näissä mittelöissä mitattaisiin nimittäin aivan tuntemattomalla asteikolla, onhan miehen perhe muslimeja ja vaikka ovatkin hyvin vapaamielisiä, sitä ei koskaan tällaisena taviksena tiedä mikä on "liikaa". Entäpä meikki? Jumalauta, tällaisia jonninjoutavia juttuja puin sitten päässäni, ettei vaan meikki olisi mitenkään liian bilehilumainen ja taas toisaalta, ei liian neutraali, mielestäni juuri arabidaamit meikkaavat oikein reippaasti. Jospa au naturel lookkini tuomittaisiinkin vaikka tylsänä. Kääk. Ajaessani herroja hakemaan aloin jo muistuttaa ilmielävästi Bridget Jonesia. Yritin kohentaa huulipunaa ajaessani ja polttaa samalla tupakkaa. Samassa sain päähäni, että mitäpä jos isukki ei tykkääkkään tupakansavusta ja kärryni haisee kuin vanha kaljakuppila, kamalaa, kaikki ikkunat siis auki. Kunnon ristiveto +35 asteessa sai taas tukkani sojottamaan joka ilmansuuntaan ja (tuskan)hien nousemaan joka paikkaan. Ikkunat kiinni, tukkaa sipomaan ja sittenpä vasta pähkinän keksinkin - miten käyttäytyä kun saavun osoitteeseen, pitääkö nousta autosta ulos ja mennä rehdisti esittäytymään, vai jäädäkkö juuri autoon ja antaa siellä sitten kättä? Normaalisti valitsisin vaihtoehto ykkösen, mutta nyt taas näihin kulttuurieroihin perehtyneenä, onko se liian "päällekäyvää" käytöstä? Eikö juuri nämä paikalliset naiset ole huomattavan "tyttömäisiä", sellaisia hiljaisia hymistelijöitä, ja miten se sitten tulkitaan kun minä paukkaan ovesta ulos kuin joku karjakko toisen kättä ravistelemaan ja "how are you":ta hokemaan? Tämä vaikutti sen verran tärkeältä pointilta, että oli vielä ihan pakko soittaa tukipuhelu ja kysyä kaverilta, mikä vaihtoehdoista olisi paras. Neuvo kuului: Ihan vaan auto parkkiin, ovesta ulos ja esittäytymään. Hyvä niin. Vielä viisikymmentä metriä ja olen pelipaikalla. Apua, musiikki, joka autossa soi, on aivan vääränlaista, äkkiä iPodia selaamaan, löytyykö mitään kevyttä taustamusaa? Miettikää nyt, minkälaisen kuvan siitä saa, kun meikäläinen huudattaa esimerkiksi Prodigyn "Slap My Bitch":ia ensitapaamisella? Samassa huomaan, että käteni ovat aivan litimärät, toinen apua, ne pitää saada samantien kuiviksi. Otan viimeisen kurvin lähinnä polvilla ohjaten ja tungen melkein kätöseni auton ilmastointiin sisälle. Hui, siellä ne jo seisovat, nyt vaan autolle hyvä paikka ja ulos. Pysäytän autoni todella epäkäytännöllisesti melkein keskelle tietä, yritän kammeta ovesta ulos ja jään roikkumaan turvavöihin ... tässä vaiheessa appiukko on jo kiertänyt auton toiselle puolelle ja istuutunut takapenkille, vaikka minä roikun juuri oven/vöiden välissä toiseen suuntaan kuikuilemassa. Pyörähdän tuolillani ympäri ja yritän loihtia sellaisen freesin ja iloisen hymyn huulilleni, vaikka itseasiassa olo on sellainen, että mieluimmin tekisi mieli alkaa itkeä. Hän katsoo minua veikeästi ja sanoo Salut! iloisesti. Nyttenhän on myös niin, että mies oli antanut ymmärtää, että hänen isänsä ei puhu sanaakaan englantia. Arabiaa en tietenkään osaa kuin muutaman sanan ja ranskakin on unohtunut aivan totaalisesti, elikkä olin valmistautunut siihen, että mies saa tulkata. Kauhulla ajattelin sellaista nihkeää ravintolaillallista joka kestäisi valovuosia ja pöydässä olisi kuolemanhiljaista. Tai vielä kamalampaa, minä aloittaisin muutaman viinin voimalla sölköttää lukioranskaani, sellaisella tök-tök suomalaisella aksentilla. Vaan eipä hätiä, isukki puhuikin muutaman sanan englantia ja kahden kaljan jälkeen hänen sanavarastonsa ja sanottavansa alkoivat vain kasvaa. Loppujen lopuksi meillä oli oikein mukava ilta, paljosta ehdittiin keskustella ja se pelätty vaivautunut olokin jäi onneksi jonnekkin autoni penkin alle. Jälkikäteen olen saanut makoisat naurut siitä, kuinka järjettömän kanamaisesti käyttäydyin ennen tapaamista ja kuinka turhaa se oli. Ja ainahan se on niin ollut ja ikävä kyllä, tulee varmasti aina olemaan. 28.05.2008 - 18:52
Oletko joskus haaveillut omasta yrityksestä, sellaisesta kivasta rahasammosta, jossa voisi tehdä töikseen vain juuri sellaisia asioita, mistä itse diggaa ... kenenkään komentelematta? Itse en ole koskaan tällaisesta ajatuksesta kovinkaan lämmennyt, ehkä senkin takia, että omassa perheessäni ollaan oltu yksityisyrittäjiä (koominen sana muuten, yritetään niin prkleesti ja vielä yksin) ja muistan hyvin kuinka se työ kesti 24h vuorokaudessa.
Joka tapauksessa opintojeni aikana olen monasti joutunut lukemaan ja analysoimaan sitä, mikä määrittelee hyvän ja onnistuneen liikeidean. Asiaan liittyy tuhansia asioita, joista useat ovat juuri niin olemattoman tuntuisia, ettei niitä normaalielämässä edes pysähdy miettimään. Esimerkkinä nyt vaikka markkinointi ja se, miten tuote saadaan iskoistumaan kuluttajien mieleen. Mikä on firman nimi, minkä tyyppisille ihmisille tuote suunnataan ja erityisen hyvänä pointtina, millainen on firman logo. Logo on kuulkaa perkeleen tärkeä juttu, mikä sen parempaa kuin se, että ihmismassat tunnistavat jostain epämääräisestä tuherruksesta juuri sinun firmasi ja sen, ah niin täydellisen, tuotteen. Logon luomisessa voi näpsäkästi kulua vaikka kuukausia ja useasti sitä varten hankitaan ihan sellainen koulutettu logo-insinööri, joka voi sitten kulmat kurtussa pureskella tätä pähkinää ja laatia sata A4:sta moodboardeja. Näin siis yleensä. Dubaissa tällaiseen ei kuitenkaan tarvitse kuluttaa hetkeäkään aikaa, sillä täällä firman perustaminen käy suhteellisen äkäisesti. Täällä ei turhaan aikaa kuluteta mihinkään asioiden pohdiskeluun, todetaan vaan, että "tässähän on ihan porsaan (hui) mentävä markkinareikä" ja sitten vaan puulaki pystyyn. Laadusta ei missään nimessä aleta murehtia, sillä suurin osa ihmisistä ei edes tiedä mitä sana laatu tarkoittaa (kyllä, aavikolla quantity on parempaa kuin quality) ja se loppuosa ihmisistä poistuu kuitenkin pelipaikoilta muutaman vuoden sisällä, elikkä why bother? Itseasiassa mielestäni tässä koko laadun puutteessa kytee suurin ongelma Dubain todellisessa menestymisessä. Suurin osa täällä työskentelevistä ihmisistä on halpatyövoimaa, mitä hyväksikäytetään sellaiseen tahtiin, että on aivan turha kuvitella heidän tuottavan mitään muuta kuin minimin minimi. Olosuhteet eivät todellakaan ole suotuisat siihen, että ihmiset osoittaisivat edes jonkinasteista halua edetä asioissa, pakon sanelemana mennään siitä, missä aita on matalin. Populaa on joka paikassa mitä ihmeellisimmissä "työkuvioissa", kuten nyt esimerkiksi ne parka raukat, ketkä lakaisevat hiekkaa maantieltä. Hollannissa on sanonta "kuivata lattioita hanat auki" ja se sopii oikein hyvin myös tähän hiekkapuljuun. Noh, tulipa taas vähän vaellettua pääpointista ... tuli tämä vaan mieleen tänä aamuna kun ajelin töihin. Liikennevaloissa edessäni oli valkoinen paku, jonka takaikkunassa oli iso mainos palveluista joita tämä firma tarjoaa - jos haluat kuskata ihmisiä jonnekkin, niin soittoa vaan tähän firmaan ja homma hoituu silmänräpäyksessä. Vaan olipa firman perustaja keksinyt oikein oivan sähköpostiosoitteenkin niille, jotka halusivat lisää infoa palveluista: RIDETOGETHER_DIETOGETHER785 at whateva  Että semmoista. Mahtaa olla postiloota tukossa kun kaikki hinkuaa tämän kärryn kyytiin... 26.05.2008 - 20:50
Olen tästä useasti ennenkin jo vaahdonnut, mutta minulla on vaan aina erityisen kusetettu olo sen jälkeen, kun tulen kotiin lääkäriltä. Käyn lääkärissä ehkä kaksi kertaa vuodessa ja silloinkin olen yleensä koonnut sellaisen pienen listan asioita, mitkä ovat mielessäni pyörineet edeltävän kerran jälkeen. Mielestäni siis oikein hyvin organisoitua ja etenkin terveydenhuoltoa säästävä tapa toimia, eikö?
Tällä kerralla otin härkää sarvista kiinni kahden asian takia. Ensinnäkin, Istanbulin keikan jäljiltä alaselkäni oli aivan tuusan nuuskana, enkä oikein pystynyt tekemään mitään. Seisominen oli helvetistä, makoilu tuskastutti ja istuminenkin vihloi sen verran, että lyhyet ripsenikin siinä suoristuivat. Hälyttävä huomio senkin takia, että tämä on vain osoitus siitä, kuinka laiskaksi olen Dubaissa asumisen aikana muuttunut ja kuinka vähän (lue: ei yhtään) täällä tulee käveltyä. Kolme päivää edestakaisin Istanbulin kukkuloita ja olo oli kuin olisi jonkun triathlonin vedellyt. Selkä jumissa, pohkeet hapoissa ja varpaat ruvella. Selkä nyt on ollut samanlainen kiukuttelija viimeiset viisitoista vuotta selkälevyn pullistuman ansiosta, mutta usein menee sentään kuukausia ennen kuin oireet alkavat taas ilmaantua. Probleema kakkonen oli selässäni olevat pari valkoista länttiä. Huomasin ne Thaimaassa, mutta toisaalta ne olisivat voineet olla siellä viimeiset kymmenen vuotta, kuinka usein sitä ihminen omaa selkäänsä tuijottaa? Kuittasin ne pigmenttihäiriöksi, kunnes eräs ystäväni alkoi viime viikonloppuna uhota jostain sienistä ja homeista. Sen jälkeen en saanut oikein yöuntakaan kun ajattelin sänkyyni leviäviä pienen pieniä herkkusieniä (kuten ymmärrätte, olen kovin hygieeninen näiden miljoonien kissankarvojen keskellä). Listan alapäässä oli sellainen pienen pieni sekalaista-osasto, mihin piti kuuluman seuraavat kysymykset, ainoastaan unohdin ne sedälle esittää:
Nyt vihdoin asiaan, tämän koko postauksen pointtiin: lääkityspuoleen. Suomalaiseen tapaan olen sitä mieltä, että jos lääkärille asti on menty ja oikein vaivaakin on, niin totta hitossa niihin vaivoihin on saatava oikein asiaankuuluvat ja jytyt rohdot. Mitä minä saan? Särkylääkkeitä, jotka olisin itsekkin voinut hakea apteekista ilman mitään reseptejä ja jotain spraytä, jota on ruiskuteltava kaksi viikkoa selkään. Ei ole jutussa mitään marginaalia! Huomatkaa tämä asia: minä otan vuodessa maksimissaan 5 kipulääkettä, kaikki tuikitavallista Buranaa. Minulla ei satu polla, ei ole järkyttäviä kuukautiskipuja eikä muutakaan ahdistusta, jopa tohon selkään en ole oikein mitään ottanut. Buranoiden ohella menee ehkä yksi levy Rennietä ja yksi nenäsuihkepullo vuodessa. Ai niin ja muutama Immodium varpusparvien varalle. That's all. Lääkekaappini (kuten myös einesvarastoni) on sitäkin uhkeammin varusteltu - ei millään megareseptimössöillä vaan ihan tavallisilla lääkkeillä, pahojen päivien varoille. Todistaakseni tämän, tässä invetaario lääkekaappini sisällöstä: Arcoxia 120mg (kipulääke selkään sekä kihtiin) Dizinil (tarkoittettu motion sicknessiin mutta toimii myös hyvin unettavana) Pepcid Duo 2 kpl katumuspillereitä (better to be safe than sorry) Primolut (vuodelta 1950, joskus saatu kuukautisten siirtoon) Pari lätkää vanhoja e-pilleireitä Immodium Dicetel (ripuliin liittyviin vatsakramppeihin) Dulcolax (laksatiivi jos vaikka kakka ei kulkisikaan) Neolyte Oral Rehydration salts (rippekamaa) Meditussin kapseleita (yskään) Prednisolone (oletan olevan antibioottia mutta varmaksi en mene sanomaan, mitään kun tässä huushollissa ei heitetä menemään) 2 kpl Burana 800mg (kiitos äidille) Tylenol PM Ibuprofen 600mg tabletteja (ostettu täältä, tuntuvat lähinnä siltä, että ovat 200mg) Cataflam 50 (oletan kihtiin) Thaimaalaista yskänlääkettä (ei hajuakaan mitä siinä on) Ihmeellisiä thaimaalaisia pieniä pilleireitä, tarkoitettu yskään Kortisoonipillereitä Rennie Epämääräisiä homeopaattisia pillereitä (en muista mikä oli mitäkin varten, ostettu jossain esoteerihuumassa) Alka-Seltzereitä Kortisoonivoidetta Jotain syyhyvoidetta Lihassärkyvoidetta Vicks VapoRub Vicks nenäsprayta useampi pullo, joissa kaikissa on kaksi pisaraa pohjalla Laastareita, sideharsoja, yms yms yms kipsausvälineitä Kenttäsairaala (no ei vaiskaan) Koko tämän arsenaalin tarkoituksena on pitää taudit loitolla ja hyvin tuntuu toimivan, sillä asunnon emäntä ei pahemmin tätä varastoa kuluta - itseasiassa ne ovat useimmin juuri vieraat, ketkä saavat rohtoa vaivoihinsa. Vaan se "kunnon kaman" puuttuminen risoo nyt tällä hetkellä oikein kympillä, siis JOS joskus tulisi joku hirveä kipukohtaus niin näilläkö sitä ihmisen sitten pitää pärjätä? Eihän missään kamalissa tuskissa edes lääkärille ehdi menemään, jumitat sitten kotona rouskuttamassa jotain B-luokan lääkkeitä, vaikka asia olisi voitui hoitaa kätevämmin jos leku olisi tajunnut antaa edeltävänä kertana kunnon systeemit mukaan. Miten kaikkien lääkkeiden väärinkäyttäjät onnistuvata scooraamaan ja miksen minä onnistu missään??? 25.05.2008 - 18:39
Osuipa tässä viikonlopun aikana silmiini erityisen hauska kirjoitus paikallisessa Xpress ilmaisjakelussa, nimittäin paikallinen avio-onni taikka paremmin sanottuna, sen puuttuminen. Kirjoitus käsitteli avioeroja täällä Araabiemiraateissa ja varsinkin niiden yleistymistä. Oikein mielenkiintoista kaikkineen päivineen, ainoastaan juttuun nivotut ohjeet uusille (taikka ongelmissa oleville) aviopareille saivat minut melkein lirauttamaan hätäpisut housuihin. Koomisinta jutussa teki sen, että kyseessä ei suinkaan ole jonkin kolumnistin omat niksit vaan Dubain virallisen perheneuvonnan ohjeet. Tässä siis kaikille, kenellä on jonkinasteista parisuhde-skismaa oikein selvät ja yksinkertaiset avitteet:
10 suositusta vaimoille:
10 suositusta aviomiehille:
Let's summarize. Nainen on suhtkoht helppo pitää tyytyväisenä sillä, että antaa rahaa, huomiota ja hyvää seksiä, on olevinaan tukipilari kaikkien tunnekuohujen lomassa ja on kuuntelevinaan sitä epämääräistä läpytystä mitä nainen tuottaa 24/7. Ei ihmekkään, että vanhapiikuus häämöttää tuolla horisontissa, olen tainnut pelittää ihan väärillä säännöillä tähän asti. 19.05.2008 - 16:05
Pyrähdys Istanbuliin meni oikein mukavasti ja luvassa on, toivottavasti, matkarapoa lähiaikoina. Tässä kuitenkin muutama kuva kaupungin kissoista - niitä kun oli joka kolossa ja tietenkin allekirjoittanut koki tehtäväkseen kuvata jokaikisen vastaan tulevan otuksen ...
 Tämä on olevinaan retrokissa.  "Onko toi juttu sun kädessä ruokaa?"  Hmmmm ... very suspicious.  Kunhan patsastelen.  Hagia Sofiassa ottamassa lepoa.  Tämän meinasin laittaa kassiini.  Edellisen sukulainen.  WTF is your problem?  Flaaasch  En varmasti katso kameraasi.  Ei-iloinen ilme.  Hikihän täällä tulee jollei ole ilmastointia.  Lähdenkö karkuun vai en ... ?  Myös action-kuvia tuli harrasteltua.  Egyptin suurlähetystön vartija. 12.05.2008 - 20:28
Viimeiset kaksi päivää olen töiden sijasta istunut kursseilla. Meillä kun on pakko suorittaa kaikenlaisia ihme kursseja, ihan väen vängällä, ja joka kerta ketuttaa yhtä paljon. En vaan kertakaikkisesti meinaa pysyä hereillä siellä, silmät alkaa lepsumaan jo ensimmäisen kolmen vartin aikana ja loppuaika kuluukin kätevästi kurssikirjan koristelussa taikka kirjanten värittämisessä.
Eniten näillä kursseilla risoo se fakta, että siellä on AINA samat tyypit. Siis ei samat ihmiset, mutta karkeasti otettaen ne samat ihmistyypit. Tarkemmin ajateltuna nämä samat tyypit olivat niin ala- ja yläasteella kuin lukiossakin läsnä - niistä vaan ei pääse millään eroon!! Kauheinta on ymmärtää, että jos näitä tyyppejä joka kertaa osuu samoille kursseille, niin sen on pakko tarkoittaa sitä, että maailma on vaan täynnä näitä immeisiä. Aina aluksi kurssin vetäjä, yleensä sellainen leppoisan pullea sosiaaliviranomaista muistuttava tyyppi jolla on aina jotain sellaista kudetta päällä, mikä yrittää viestittää "I'm so relaxed and in harmony with myself, but still extremely sharp and witty", yrittää aluksi heittää jotain läppää, mikä varmasti ilmaisee miten hauska ja näppärä hän on. Siihen perään yleensä sellainen toteamus, että "tämä ei ole mikään tavallinen kurssi, tämä on nimittäin workshop, mikä tarkoittaa sitä, että TE (kaksi etusormea yhtä aikaa yleisöön päin) teette suurimman osan työstä, en minä". Buaaaah. I'm pissing myself. Sitten pakollinen esittelykierros. "Hmm, kerroppa lyhyesti kuka olet, mitä teet, mitä olet tehnyt elämäsi aikana, ja mikä sai juuri sinut valitsemaan tämän kurssin?". Mieluiten tiivistettynä sellaiseen kahden minuutin pähkinään, kiitos. Ja totta helvetissä näillä pankkiireilla on kaikilla oma, valmiiksi peilin edessä harjoiteltu itsensä profilointi. Kaikissa tarinoissa toistuu samat sanat - delivering, brand, optimal solution, maximizing revenues, adding value, keeping the momentum going on, going forward, bla bla blaa. Joskus tekisi mieli sanoa, että "juu, Terttu tässä vaan terve, ilotyttö Vammalasta, kuhan nyt teen mitä handu duunaa ja en muuten ois tullut, ellei olisi potkuilla uhattu". Pian esittelykierroksen jälkeen tuleekin yleensä ensimmäinen roolileikki. Voitte kuvitella, kuinka hämmentynyt olin ensimmäisella kurssilla, mitä häh, roolileikkejä, jee! Ikävä kyllä kyseessä on ihan tavalliset, tylsät roolileikit, jossa on kohteena vain nakuttava asiakas ja patsasteleva pankkiiri. Siinä vaiheessa kun "opettaja" kysyy olisiko salissa yhtään vapaaehtoista, aina nousee vähintään yksi sellainen väpättävä käsi pystyyn. Nämä tyypit ovat juuri niitä, ketkä tästä hetkestä lähtien eivät enää kertaakaan sulje suutansa ja yrittävät kommentoida ja esitellä pointtejansa joka välissä. Ihan sama jos joltain toiselta kysytään, nämä tyypit puhuvat tyynesti hieman lujemmalla äänellä toisen yli. Heillä on ihan joka tilanteeseen sopiva esimerkki, he ovat kokeneet melkein kaiken. Nyt kun puhutaan kuitenkin aikuisista, on ihan pakko kuitata, että kuinka vaikeaa on muka nykyihmisen elää 45 minuuttia ilman kännykkäänsä? Tämän kyseisen kurssin alussa ohjaaja ilmoitti, että kaikki kännyt ja blackberryt pois päältä, joka tunnin jälkeen on paussi jonka aikana voi soittaa takaisin ja lukea sähköpostinsa. Mitä luulette? Ensimmäinen tunti meni ihan hyvin, mutta sitten näitä "hyvin tärkeitä" puheluita alkoi ilmaantua. Ja kyseessä ei todellakaan ole mitkään johtoportaan jäsenet, vaan ihan tavalliset myyntiratsut. Idiootit sellaiset, jos minulta kysytään. Joukossahan on aina myös mukana sellaisia hiljaisia hiirulaisia, jotka eivät uskalla sanoa mitään kovaan ääneen, vaan kysymyksiä esitettäessä mutisevat jotain itsekseen ja sitten, kun vastaus onkin oikea, mutta joku muu, kenellä on enemmän desiibelejä on ehtinyt esittää sen, ollaan kympillä martsoja. "Höh, mähän sanoin sen jo". Ja samalla sellaista pälyilyä ympäriinsä, huomasiko edes joku sen, että minäkin tiedän jotain. Ai ei. Höh. Elämä on niin vitun epistä. Näillä kursseilla olen ainoa, ketä on Kairon pohjoisemmalta puolelta. 70% intialaisia ja pakistanilaisia, mistä ei saa mitään selvää. Päitä pyöritellään sellaista tahtia ettei mitään määrää. Minua katsotaan kuin halpaa makkaraa, on erityisen outoa olla vähemmistössä. Varsin silmiä avaavaa. Pitää muistaa laittaa korvan taakse seuraavaa kertaa varten. Semmoista tänään. Ja huomenna. Ja ylihuomenna. Ja sitten Blanca heivautuukin viikonloppu lomalle Istanbuliin, hiphurraa! 08.05.2008 - 20:14
Vuosi sitten hankin autoni, turvallisen ja uskoton ystäväni, mikä kuljettaa minun ah niin laiskistunutta persoonaani ympäri aavikkoa vuoden jokaisena päivänä. Koskaan nikottelematta ja aina yhtä iloisesti hyrräten. Autollani on yksi hailee mennäänkö me 800 metrin päässä olevaan ruokakauppaan vai toiselle puolelle niemimaata, se on aina valmiina laatuaikaan. Olemmekin saaneet yhteistä taivalta vuoden sisällä 24,000 kilometriä taitettua ja näillä näkymin edessä on vielä monta tuhatta peninkulmaa koluttavana. Vaan sitä ennen pitää hoitaa alta pois pieni muodollisuus, on nimittäin aika mennä katsastukseen.
Täällä Dubaissa asiahan toimii niin, että kerran vuodessa auto pitää käydä rekisteröimässä uusiksi ja kai siinä samassa hyssyssä vähän tsekkaillaankin miten mopo kulkee. Jos kulkee. Ihan piece of cake, olen antanut itseni ymmärtää, ainoastaan sillä hetkellä on myös hoidettava kaikki rästiin jääneet sakot. Täällä kun sakoista ei tule mitään viestiä kotiin taikka muistutus- ynnä karhukirjeitä, itseasiassa ei edes korkoa. Olenkin siis varsin huolettomasti, pää puskassa, huristellut edestakaisin viimeisen vuoden. Kaikki sakothan eivät ole mitenkään yllätyksiä, sillä esim. parkkisakosta jätetään yleensä tuttuun tyyliin sellainen kivan kiva flyeri pissapojan alle. Niitä on kerääntynyt, noh, muutama, koska aina ei ole ihan selvää mihin saa parkkeerata ja mihin ei. Ei ainakaan minulle. Jos kadun reunassa ei ole mitään selkeää "Älä prkl pysäköi autoasi tähän" kylttiä, niin enhän minä voi mitenkään arvuutella, että onko se nyt sallittua vai ei. Ja jos siinä saman kadun varrella on sata autoa pysäköitynä, niin oletan, että homma on pihvi. Harmillisen usein tämä on osoittautunut vääräksi johtopäätökseksi ja sitten onkin ollut sellaista ihmeellistä koukerokirjoitusta täynnä oleva lappu visiirissä. Ota siinä sitten selvää, että missä mättää! Kielimuuri. Siitä lähtien kun olen saanut ajokorttini (elikkä 1992) olen ehkä saanut about kaksi sakkoa per vuosi. Yleensä parkkisakkoja, mutta välillä myös sen takia, että kaasujalka on painanut enemmän kuin olisi pitänyt. Ei kuitenkaan missään nimessä mitään hillitöntä kaahailua (sekin vielä), vaan juuri sellaisia eniten kyrpiviä 5 km/h "liian lujaa ajoa". Mielestäni ihan taputuksen arvoinen suoritus, sillä eihän kukaan voi olla täydellinen. Eeeniwei ... uuden kotimaani byrokraatit ovat keksineet sellaisen oikein oivan systeemin, jolla noin vain netistä voi tarkistaa oman pienen bonussaldon, elikkä kuinka monta sakkolappua on hautumassa. Joskus siellä on vielä oikein näppärä kuvakin mukana, jossa kaivat nenääsi juuri kun salama välähtää. Luulisi siis, että järkevä ihminen kävisi aika ajoin tarkistamassa tiliään, mutta ehei, ei ainakaan tämä naikkonen. Mitä sellaisista turhaan etukäteen ressiä ottamaan, kyllä se sitten selviää kun on korkea aika selvitä. Esimerkiksi silloin, kun on pakko katsastaa auto. Kuten sanottua, muutaman parkkisakon muistinkin, sillä koen joka päivä sen saman rumban kun ajelen 30 minuuttia ympyrää metsästämässä parkkipaikkaa. Sellaisiakin lipsahduksia on käynyt, että kamera on räpsäyttänyt kuvan meikäläisestä, mutta mielestäni vain kaksi kertaa. Kuukausi sitten pitkän etsinnän tuloksena löysin paikan ihan töiden vierestä, kun joku vanha herrashenkilö peruutti paikastaan ulos. Voi sitä riemua, mielestäni setä vielä vilkutti minulle, että tänne vaan, tässä on juuri hyvä paikka Sinulle. Ei muuta kuin lippua ostamaan ja töihin. Kotiin lähtiessäni huomasin taas sen iänikuisen paperin ruudussa ja kiroilin mielessäni, että miksi aina minua vainotaan. Kunnes huomasin, että olin parkkeeranut tyynesti invapaikkaan. Aamulla ei olut missään vaiheessa hälyttänyt paikan iso koko (höh, mulla on iso auto!) taikka sen sedän huiskuttelu. Tänään sitten selvisi, mitä sekin lysti maksoi - vaivaiset 180 euroa. Sellaiseen paikkaan voisi ostaa vaikka ihan salikortin, tuskanhikihän siinä päälle pukkasi kun tavailin numeroita. Plakkariin oli vuoden mittaan kertynyt kahdeksan sakkoa ja kaikki eri hintaisia (inflaatio varmaankin). Oli parkkisakkoa, invasakkoa, ylinopeutta siellä sun täällä ja sitten kaiken kukkuraksi ihmeellinen kuittaus "ohitus kielletyllä alueella"?! Elikkä poliisi on muka bongannut minut jossain ohittamassa viivan yli (impossible!) ja kirjannut noin vain, ilman todistajia, asian koneelle. Oiva tapa kerätä rahaa. Hintaa koko paketille tuli semmoiset 500 euroa. Onneksi bensa on sentään halpaa, loppujen lopuksi olen tietenkin vain säästänyt rahaa. Ja minun logiikallani onkin selvää, että mitä enemmän ajaa, sitä enemmän säästää! Helppoa, eikö? Kuitenkin koko juttu jäi vähän hampaankoloon, sillä olen mielestäni käyttäytynyt olosuhteisiin nähden oikein esimerkkillisesti liikenteessä. En kaahaa niin kuin kaikki muut, vilkuttele valoja, soita torvea, näytä keskisormea taikka kiilaa ketään mihinkään. Päästän silloin tällöin kohteliaasti ihmisiä eteeni, kiitän aina jos joku päästää minut eteensä ja muutenkin olen oikein reipas tyttö liikenteessä. Jos joskus elämässäni olen ajanut aikuismaisesti ja harkiten, niin se on sitten täällä. Myönnetään, olosuhteiden pakottamana, mutta kuitenkin! Siitäkään ei saa mitään papukaijamerkkiä, eipä tietenkään, ihan sama. Tiet ovat pullollaan idiootteja, jotka voisi teloittaa saman tien, mutta niille ei tehdä yhtään mitään. Huoh. Vaan ei se mitään, nyt aloitetaan taas ihan puhtaalta pöydältä, vahingoista viisastuneena ja kaikkien kameroiden paikat päähän päntättyinä.  25.04.2008 - 10:28
Vietinpä eilisen illan hollantilaisklubin järjestämässä "Oranjeball" kekkereissä ja en voi olla kirjoittamatta näistä rakkaista heimoveljistäni. Kymmenen vuoden jälkeen Hollanti tuntuu melkein yhtä paljon kotimaalta kuin Suomikin. Melkein.
Oranjeball juhlisti ensi viikolla vietettävää Koninginnedagia elikkä kuningattaren syntymäpäivää. Hollantilaisista juhlista ehdottomasti tärkein, Suomeen verrattaessa voisi sanoa, että samalla tasolla kuin vappu ja jussi yhdistettyinä. Aivan kuin meilläkin, tähän juhlaan liittyy oluen hanakas juominen. Ja tietenkin mieluiten Heinekenin. Koninginnedagina koko kansa jättää yhtenä rintamana kotinsa ja joko lähtevät suurimpiin kaupunkeihin katuja kiertelemään taikka mellastavat kotinurkilla. Tänä päivänä kuka tahansa saa myydä kadulla mitä vaan paitsi ei tietenkään alkoholia taikka huumeita (höh). Kadut täyttyvätkin kirpparityyliin jo auringonnoususta ja meno senkun kasvaa iltaa kohden. Yksikään itseään kunnioittava (itseasiassa, jopa itseään ei-kunnioittavat) hollantilainen ei lähde ulos ilman jotain oranssista. Oranssi on aivan must, ja keskivertohollantilaisella on kaappi täynnä oranssitilpehööriä. Vähintään t-paita ja jonkinlainen naurettava karvahattu, Heinekenin logolla ilman muuta, ja ammattilaisilla vähintään oranssi leijonapuku taikka ainakin sellainen oranssi häntä, minkä saa kätevästi housuihin kiinni.    Hollantilaiset eroavat suomalaisista tällaisissa peitsajaisissa siinä, että he ovat ns. iloisia humalaisia. Vaikka juoma maistuukin yhtä hyvin kuin suomalaisille, he eivät ala murjottamaan ja umpimielisesti mulkoilemaan illan pidetessä vaan yleensä lauleskelevat kepeästi hollantilaisia lurituksia ja tanssivat letkajenkkaa muistuttavaa tsydeemiä. Muoviset kaljatuopit kenossa, pienet ja isot sekaisin, posket terhakkaasti punoittaen ja aina välillä toisiaan toverillisesti selkään taputtaen. Kun bileet on loppu, useat suuntaavaat lähimpään snackbaariin, jossa nautitaan sulassa sovussa shoarmaa ja ehkä lauleskellaan vielä hetki. Ei mitään snägäritönimisiä taikka uhoamista, tappeluita näkee hyvin harvoin. Kukaan ei jää kadulle oksennukseensa makoilemaan ja vain hyvin harva tippuu kanaaliin (yleensä turisti).  Oluen kittaamisen ohella täytyy tietenkin nauttia niitä harvoja antimia, mitkä voi todella typisoida hollantilaisiksi. Suosituin näistä on bitterbal, lihapullaa muistuttava friteerattu pallonen, jossa on eräänlaista lihamössöä sekoitettuna perunamuusia muistuttavaan tahnaan. Dipattuna sinappiin. Aiheuttaa yleensä kärventyneen kielen mutta sopii oikein hyvin kaljan kaveriksi. Kakkosena perässä juustokuutiot, myös dipattuna sinappiin. Joskus näkee myös maksamakkarasta leikattuja isoja paloja, nämäkin käyvät hyvin kaupaksi. Hollanderit ovat selvästikkin simppelien juttujen ystäviä, jopa ihan tavallisissa kotikemuissa harvoin pöytään tuodaan mitään erityisen gourmetlistan juttuja. Pala brietä, veitsi ja keksejä.  Hyvin tärkeitä ovat myös kroketit (samaa mössöä kuin bitterballit mutta sitten pitkulaisessa muodossa) ja frikandellit (tavallaan vähän makkaraa muistuttava epäilyttävä lihaseos) ja tietenkään unohtamatta hollandse nieuwea, elikkä sitä ihanaa silakkaa (silliä?) joka syödään mieluiten pää takakenossa roikkuen ja kalanraato täyttä sipulihaketta. Nam!    Ja jälkiruokana ilman muuta poffertjes elikkä pienen pieniä lättyjä jotka uitettu pölysokerissa.  Jos nämä edellä mainitut asiat ovat kondiksessa, niin hollantereilla on aivan ykkösilta. Kuten siis myös eilen. Arvioni mukaan bileissä temmelsi vähintään viisisataa oranssiin verhoutunutta juhlakalua ja kalja virtasi semmoista tahtia ettei laskuissa pysynyt edes mukana. Siinä vaiheessa kun bändi alkoi soittaa hollantilaisia lauluja ja kansa joikasi kuorossa, päätin poistua paikalta ja kävellä kotiin. Reippaan kilometrin matka taittui oikein näppärästi kun käveli siksakkia ja yritti näpytellä tekstiviestejä. Siinä vaiheessa kun saavuin ala-aulaan minulla oli Jupiterin kokoinen kupla otsassa ja juoksin jalat ristissä (vaikeaa mutta mahdollista) hissiin. Hissistä ulos, samanlainen juoksu kotiovelle, avainta lukkoon ... mutta ei. Avain ei toiminut, tuntui kuin se ei olisi mennyt edes kokonaan sisälle. Todella raivostuttavaa. Normaali ihminen olisi varmastikkin ajatellut pidemälle, mutta en minä, varsinkaan sellaisen olutmäärän jälkeen, ja potkaisin ovea kiukkuisesti. Ajattelin, että ehkä kaverini oli tullut luokseni omalla avaimellaan ja unohtanut avaimen lukkoon. Oveen koputusta. Jalalta toiselle hyppimistä. Kihinää. Juuri, kun olin painamassa oven vieressä olevaa ovikelloa, huomasin ovessa olevan kyltin: 502. Oeps. Ei se oma ja turvallinen 802, jostain syystä olin aivan väärässä kerroksessa, häiriköimässä joitain viattomia ihmisiä hereille. Oluelta lemahtavana, hikisenä, hiekkaisena ja ärtyneenä. Pikainen spurtti takaisin hissille ja sitten oikeaan kerrokseen, oikeaan vessaan ja lopulta aaah niin oikeaan sänkyyn. 22.04.2008 - 22:49
Täällä naurattaa niin useasti kaikenlaiset kyltit ja kirjoitukset, missä on useasti aivan tajuttomia kirjoitusvirheitä. Suurin osa virheistä johtuu siitä, että kirjoittaja on vaan yksinkertaisesti päättänyt kirjoittaa sanan juuri sillä tavalla kuin miltä se kuulostaa. Miksi ei?
Tänään oli ihan pakko pysähtyä kadulle fotaamaan tämä, meinasi tältä tädiltä tulla pissit housuihin ... Nyt sitten kaikki joukolla coollamaan.  17.04.2008 - 18:36
Tänään aamulla töihin kävellessäni (ja tiedoksi vaan, että lämpötilat alkavat olla sellaisissa mitoissa, että pian palaa hihat) ja samalla tietenkin erittäin efficienttinä sähköposteja selaillessani kuulin juuri ennen työpaikan aulaan astumista hätääntynyttä piipitystä. Tietenkin tällaisen harjantuneen eläintenpelastajan korvat höristyivät samantien ja aloin vauhkona haravoida katua katseellani. Siellä se sitten oli, pienenä höyhenpallona ison ikkunan edessä, piipittämässä niin, että pienenpienet häntäsulat väpättivät kuin paraskin sekuntiviisari.
Kuin salamaniskusta kipitin korkokengilläni pääovien vieressä istuvan valley parking tiskin eteen, heitin siihen laukkuni, kännykän ja aukkarit ja huikkasin jotain "venaa hetki" tyylistä. Seuraavaksi kamalaa harpontaa lintuparan luokse, kyykistyminen sen taakse ja sitten varovainen kädenojennus pientä kohden. Lisää paniikinomaista piipitystä (kamoon, lintu on pienempi kuin nenäni, kuinka hirmulta mahdoin näyttää sen visiirissä?) ja sivuhyppyjä. Minä tietenkin hengessä mukana, kyykyssä sivulle. Pelkäsin, että jos nappaan sen liian nopeasti, puserran ehkä kaiken ilman poloisesta ulos ja tapan parkaraukan. Muutaman sekunnin jälkeen sain napattua linnun käteeni, nousin, oikoillen lahkeita ja pyyhkien hikeä otsaltani, vain huomatakseni taakseni kerääntyneen joukon siivojia ja parkkimiehiä. Turha odottaakkaan, että olisin saanut raikuvat aploodit ja voinut tehdä upean kumarruksen, lintua voitonriemuisesti ilmassa pitäen ("We've got him!"), ehei, minua katsottiin kuin hullua. Kaipa se vaan on niin, että tässä maassa ihmisillä ei ole vielä aikaa taikka edes intressiä miettiä niinkin simppeliä juttua kuin eläimet ja niiden hyvinvointi. Katselin edestakaisin ylläni olevaa kattoa, siellä jossain olisi pakko olla pesä, mutta yhtään muuta lintua taikka piipitystä ei ollut havaittavissa. Niinpä lintu kädessä parkkivahdin luokse, joka katsoi lintua lähinnä sen oloisesti, että kädessäni olisi ollut vähintään kobra. Pienen neuvottelun ja äyskinnän tuloksena sain miehen järjestämään jostain minulle pahvilaatikon, johon tungin lapsukaisen (joka muuten tässä vaiheessa ei enää inissyt hetkeäkään vaan leikki lähinnä kuollutta). Kamalaa vauhtia töihin, nyt oli tosi kyseessä. Näin jälkikäteen ajatellen aika hassua, jotenkin vain sillä hetkellä oli sellainen tunne, että tämä lintu pelastetaan vaikka se olisi viimeinen tekoni tässä maailmassa. Töihin saavuttuani näytin lintua pomolle, joka ei pahemmin ollut kiinnostunut koko oliosta. Soitin eläinlääkärilleni, kysyen neuvoa ja toivoen, että ehkä kuitenkin jossain Dubaissa olisi sentään jonkinlainen lintutsydeemi, jonne potilaan voisi viedä hoitoon. Vaan ei ole. Karu totuus oli se, että joko alkaisin itse hoitaa lintua ja ruokkia sitä (joka puolestunti niin kauan kun olisi valoisaa...) taikka veisin linnun samaan paikkaan mistä sen olin bongannutkin, ja sitten vaan peukuttamaan, että linnun vanhemmat löytäisivät sen ja ruokkkisivat sitä maassa. Flat chance! Hollannissa eläinambulanssissa työskennellessäni noin 45% eläimistä, mitä pelastimme, oli lintuja. Olen miljoonia kertoja puhelimessa jankuttanut samaa asiaa ihmisille, ketkä olivat löytäneet linnunpoikasen ja halusivat pelastaa sen: "Kyllä, on aivan normaalia, että linnunpoikanen päätyy maahan, jossain vaiheessa vanhemmat yksinkertaisesti potkivat pennut pesästä niin, että ne oppisivat lentämään. Vanhemmat ruokkivat niitä vielä maassa, joten vie lintu takaisin samaan paikkaan". Ainoastaan tämä paikka sattui olemaan ison tien vieressä, pelkkää betonia ja ihmisiä täynnä. Sydämeni oli hajota ajatuksesta, että pian sama linnunpoikanen olisi takaisin siellä ihmismassassa, peloissaan ja ilman ruokaa. But what can you do? Ei auttanut muu kuin face the facts ja kiikuttaa lintu takaisin kadulle. Taas saman parkkivahdin luokse, "Joo, kuules, nyt onkin juttu niin, että tämä lintu pitää laittaa takaisin tohon kadun varteen". Mies ei tietenkään ymmärtänyt minua, ja ehdotti, että jättäisin linnun respaan, koska siellä oli viileämpää. EI, tämän täytyy kyllä nyt olla ihan tässä kadulla, muuten se kuolee nälkään. Tämä johti soittoon pääpomolle. Voi vidu, olinhan juuri puoli tuntia sitten poiminut sen eläimen samasta paikasta, ja nyt sitä ei saisi enää palauttaa? Muutaman minuutin päästä ovesta liihottaa ulos paikkallinen kaapumies, raybanit silmillä tietenkin ja kysyy, että mikäs neidillä on hätänä. Toistin tarinani tuhannen kerran, ja mies katsoi lintua hiukan aikaa, sitten kelloaan, ja sanoi "Kuulkaa, minulla on tänään todella kiireinen päivä, odotan juuri VIP vieraita saapuvaksi, voidaanko tästä kenties jutella myöhemmin?". WTF? Tässä vaiheessa katkesi pinna totaalisesti, nappasin linnun laatikosta käteeni, katsoin miestä tiukasti silmiin ja ojensin käteni ilmaan, kivahtaen "Ja tämän pienen linnun pitää kuolla teidän kiireidenne takia!" ... ja hups, juuri tällä hetkellä lintu lentää kädestäni pienen piipahduksen saattelemana. Katsoimme kumpikin vähän hölmistyneenä linnun perään, se laskeutui muutaman kymmenen metrin päähän ja jäi taas nurkkaan värjöttämään. Mies katsoo minua hymyillen, tarttuu käteeni ja sanoo "Onnea, lintunne on oppinut lentämään". Minä vilkaisen vielä pientä höyhenkasaa ja päätän lähteä paikalta pois ennenkuin koen uuden pelastamisherätyksen. Tässä kuva samanlaisesta sankarista kuin se tämänpäiväinen:  16.04.2008 - 16:14
Vaikka niin kovastikkin aluksi lupailin, etten kirjoittelisi enää muista ihmisistä tänne plokiini, niin nyt on kyllä aivan pakko avautua, sillä niin makoisat naurut olen saanut erään tapaamisen johdosta.
Pomoni oli kutsunut minut ja kolleegani L:n grillijuhliin uuteen kämppäänsä. Luulimme, että kyseessä olisi ns. työillallinen, mutta paikalle saavuttuamme huomasimme, ettemme olletkaan ainoat kutsuvieraat. Geimeissä oli mukana joku Englannista vierailulla oleva pariskunta ja sitten Mrs. P, heidän uusi naapurinsa. Mrs. P on semmoinen melkein kuusikymppinen naisihminen, joka yrittää hinnalla millä hyvänsä näyttää kolmekymppiseltä. Hyvin pieni, melkein linnunomaisen hauras, naama niin kireäksi vedetty, että itseäkin alkoi huipata ja tukka platinablondi, puolipitkä ja niin sileä, että se oli varmasti silitetty ennen juhlaa. Tissit kokoa 70F ja huom., niin korkealla, ettei omanikaan olleet sillä tasolla kun olin 12v. Asusteena valkoiset caprit, kireä laventelin värinen, leopardikuvioinen (höh tietenkin) paita, mihin oli ommeltu jotain kamalia strasseja. Jalassa valkoiset kiiltonahkaa olevat korkokengät (oikein oivalliset puutarhajuhliin) ja luonnollisesti kenkiin matchaava laukku. Koko ilta pyöri hänen ympärillänsä, mitä tahansa asiaa sivuttiin, niin hän käänsi jutun itseensä. Siemailin valkoviiniäni kohteliaan hiljaisesti ja tuijotin Mrs. P:tä kuin jotain ala-asteen kemian projektia. Haluankin nyt tässä kertoa aivan kaiken oleellisen, aivan vain muistutukseksi itselleni siitä, että tällaiseksikin voi ihmispolo päätyä elämässään. Tasan ei käy onnen lahjat. Mrs. P on muuttanut jokusen aikaa sitten Dubaihin poikansa Harryn kanssa. Harry on aivan uskomaton tyyppi, hyvännäköinen, lahjakas musician, äärettömän älykäs jne. Harry oli vain yksi päivä todennut, että "mitäs mutsi jos muutettaisiin Dubaihin" (ei tietenkään näin jurolla kielellä, vaan juuri sellaisella honottavalla juppi-britti aksentilla). Ja niinpä äityli oli pakannut tavaransa ja muuttanut Harryn kanssa aavikolle. Kun täällä oli kerran muutama Harryn kaverikin! Tässä vaiheessa tuli ensimmäinen viittaus Mrs. P:n ex-mieheen, ketä ei ollut koskaan suostunut matkustamaan tänne, vaikka Mrs. P oli jo aikoja sitten todennut miehelleen, että Dubai on ihan kuuminta hottia (literally). Joka kerta kun ex-miehestä puhuttiin, häneen viitattiin "you-know-who" tyyliin, kulmakarvoja nostellen. Ymmärsin viksuna flikkana, että nyt on varmaan kyse vähintään YK:n pääsihteeristä taikka jostain Richard Bransonista, mutten tietenkään voinut osoittaa näin julkisesti olevani tavis, joka ei tiennyt missä mennään. Harrystä vielä sen verran, että hän on 18-vuotias ja haluaa musiikkipisnekseen (koska hänhän on siis niin uskomattoman lahjakas!). Viime kesänä äiti oli hankkinut Harrylle kesätöitä joltain isolta levyfirmalta, mutta arvatkaapa, ne olivatkin käyttäneet Harryä hyväkseen ja laittaneen pojan auttamaan muutossa! Kolme päivää Harry oli joutunut kantelemaan laatikoita huoneesta toiseen, jonka jälkeen hän oli lopettanut pestin, sillä eihän hän tällaista työtä halunnut opetella, hän haluaa musiikkibisnekseen! Siis kyllähän Harry mielellään vaikka auttaisi kavereita muuttohommissa, mutta tällainen orjatyö menee kyllä hieman pitkälle! Niinpä Mrs. P oli pamauttanut firman CEO:n huoneeseen ja antanut kuulua, miten järjettömän typerän tikin nämä ummikot olivat tehneet. My Harry deserves better! Pienenä välikommenttina tähän, että mielestäni vanhempani ovat toimineet hyvin kyseenalaisesti kun eivät ole koskaan menneet aukomaan päätänsä kaikkiin kesätyöpaikkoihini. Minuahan on kusetettu! Vähintään olisi pitänyt päästä teininä johtajan paikalle virkaa harjoittamaan ... huoh. Tällä hetkellä Harry on muuten Thaimaassa suorittamassa Masters of Diving (en hellinnyt korjata pientä virhettä) tutkintoa sillä sen menestyksekkään musiikkiuran ohella Harryhan on sellainen joka paikan höylä ja MacGyver. Ja kuulkaa kun senkin tutkinnon poika on suorittanut alle kahdessa kuukaudessa (vautsi!), varmaan nyt kaikki sukelluskoulut ympäri maapalloa jonottavat Harrya listoilleen. Yhtäkkiä Mrs. P toteaa, että Ozzylla ja Sharonillakin menee nykyään niin hyvin, kun palkka juoksee Osbournes-sarjan ansiosta. Tähän perään sellainen kulmien kohotus, niin kun itseasiassa sarjan tuottajat pyysivät aluksi Mrs. P:tä ja hänen eksäänsä sarjan hahmoiksi, mutta TIETENKÄÄN he eivät suostuneet mihinkään niin tavismaiseen touhuun, joku raja sentään (ja samalla sellainen alakuloinen ilme, kun rouva laskeskelee kaikkia dollareita, mitkä ovat menneet ohi suun). Haa, Mrs. P on siis jonkun musiikkialan julkimon entinen trophy wife, jee, kuka kuka kuka? Kahville siirtyessämme Mrs. P alkaa vaahdota filippiiniläisestä taloudenhoitajastaan, joka kuulemma tuhlaa siivousaineita!!! Hänen mukaansa Ajaxit ja Jiffit katoavat tajutonta tahtia, "Does she cook her rice in it???". Tämän alentavan kommentin jälkeen hän korjaa heti (kansainvälisenä ylimystöluokkalaisena) varmuudeksi sen, että on todella reilu maidiään kohtaan, vaikka sillä on niin hirveät kynnetkin, että se oli aivan pakko pistää pedi- ja manikyyrille.Hän on jopa lahjoittanut omia Chanelin kynsilakkojakin tyttöparalle niin, että tämä olisi edes jotenkin edustuskelpoinen. On se perkele kumma, kun kynnet ei pysy kondiksessa siivotessa! Ja kun tämä tyttö vaan haluaa siivota koko ajan, Mrs. P sanoo ainakin kerran päivässä, että "lopeta hyvä ihminen tuo ianikuinen puunaus ja mene tekemään jotain niiden muiden filippiiniläisten kanssa!". Voin vain kuvitella, mitä tämä maid ajattelee Mrs. P:stä. Tämän hyvin, HYVIN, pitkän illan jälkeen en voinut muuta kuin googlata kyseisin Mrs. P:n. Oli vaan aivan pakko saada tietää, että kuka hittolainen se sitten oikein on. Voi tsiisus, yhden mitään sanomattoman bändin kitaristin entinen vaimo, olisi nyt vaikka ollut Scroppareiden Klasun vaimo niin olisin sentään hiukan voinut hekumoida. Eteeni osuikin vino pino linkkejä kaiken maailman lehtijuttuihin, kuinka kyseinen mies oli jäänyt tuhansia kertoja kiinni pettämisestä ja kuinka hän oli lopulta kadonnut kuin pieru saharaan jonkin nuoren blondin kanssa. Ei ihme, että Mrs. P:llä pipo kiristää! Olen aina karsastanut tätä tyyppiä "Parempi Englantilainen", tapaa, jolla he puhuvat ja yrittävät olla niin perkeleen aristokraatteja, vaikka loppujen lopuksi he ovat melkein jopa suomalaisia kamalampia juntteja (enkä nyt sano, että suomalaiset ovat pelkästään juntteja, mutta kuitenkin vähän sellaista menninkäiskansaa). Kuitenkin eniten tämän illan aikana päässäni pyöri ajatus siitä, miten kamalaa olisi olla samanlainen kuin hän, siis ei pelkästään kaiken paskan takia, mitä sieltä tuli, vaan myös nainen, jonka ainoa saavutus on ollut pyöräyttää (kylläkin jumalallisen lahjakas) lapsi maailmaan ja hengata jonkun rokin Matti Nykäsen vaimona siihen asti, että dumpataan... Auts. Pistänkin nyt heti proggislistaan uuden merkinnän: tavoitteena olla niin täydellinen vaimo, ettei kukaan koskaan jätä. 11.04.2008 - 10:41
Jee musta on tulossa ilmeisesti jonkin luokan paranormal person! Ainakin nyt olen näin päättänyt. Vuosia olen hampaitani kiristellen toivonut, että minussa olisi edes jotain spesiaalia, jotain särmää, mikä erottaisi minut massasta, jollei luonnollisesti, niin sitten vaikka väkisin vänkäämällä. Mutta kun ei, niin ei. En ole pystynyt hypnotisoimaan Wentworth Millerille ajatuksia siitä, että minä olen juuri se Ainut ja Oikea hänelle, pomoni eivät ole vielä koskaan ymmärtäneet vinkkejäni siitä, että palkkani pitäisi olla ainakin kymmenkertainen nykyiseen verrattuna enkä osaa missään kiperässä tilanteessa sutkauttaa jotain näppärää vaikka japaniksi. Hiukseni eivät ole tuuheat ja taipuisat, silmäripseni tavallista kauniimmat, tissini eivät kurkottele kuuta kohti ja kengännumeronikin on vaan se tuikitavallinen 39/40, mikä on aina loppuunmyyty aleissa (ja huom. vaikka en omistakkaan yksiäkään kenkiä, mitkä olisivat 39, niin jalkani on mielestäni juuri millin verran liian pienet 40:siin kenkiin).
Minulla ei ole koskaan erityisen huonoa tuuria eikä erityisen hyvää. Oikeastaan kaikki on vähän sellaista tasapaksua taapertamista. Mutta mutta ... viimeisen viikon aikana on nyt käynyt kolme kertaa jotain sellaista, että olen oikeasti alkanut epäillä itseäni - taikka kykyjäni. Ehkä toivoa löytyy vielä! Sunnuntaina (merkataanpa päivä vielä tähän sillä you never know the meaning of things, let alone numbers: 6/4/08) minulla oli pienen pientä hampaan kolossa yhtä ystävääni kohtaan, sanotaan nyt vaikka niin, että olimme vaihtaneet muutaman sanan asiasta, mikä ärsytti minua ja kotiin ajellessani mietin mitä asiasta pitäisi vielä sanoa. Siinä asiaa mielessä pyöritellessäni (itseasiassa kävin päässäni sellaista "etukäteis-mielikuvitus-riitaa" hänen kanssaan), päähäni pälkähti eräs toinen asia, jota olin silloin tällöin epäillyt hänen käytökseensä perustuen. Ajattelin, että "hah, kuvitellappa, että asia olisikin näin, kuinka pyöristyttävää" ja kirskuttelin hampaitani liikenteessä navigoidessani. Illemalla kun keskustelimme, juuri tämä mieltäni sivunnut fakta osoittautuikin todeksi. Okei, tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä koko homman voi selittää jo logiikalla. Eilen aamulla minulla oli erityisiä vaikeuksia päästä sängystä ylös, töihinmeno ei olisi voinut napata yhtään vähempää ja varsinkin sinne hankkiutuminen, erityisesti ajoissa (hyvin joustava määritelmä) vaikutti mahdottomalta. Ikävä kyllä olin lupautunut pitämään pienen esitelmän kymmeneltä alkavassa kokouksessa, joten pähkäilin mielessäni millä tekosyyllä voisin myöhästyä. Ensimmäinen (ja vielä ei käytetty) tekosyy oli rengasrikko. Samalla kuitenkin ymmärsin, että tästä kyseistestä kokuksesta ei kannatisi myöhästyä, joten sisukkaasti lähdin töihin ja väänsin päivän hyvin ärsyyntyneissä fiiliksissä loppuun. Ainoastaan huomatakseni, että kotiinlähtiessä minulla oli todella puhjennut eturengas. Epäilyttävää. Viime yönä näin unta ihmisestä, eräästä hollanninaikaisesta kaveristani, josta en ole taas kuukausiin kuullut mitään. Heräsin juuri (aah, yli kymmenen tunnin unien jälkeen) raukeana sängystäni ja ajattelin pistää ystävälle pienen viestin, kuin vain muistutukseksi, että ajattelen häntäkin. Kuinka ollakkaan, sähköpostissani komeili tuhannen spammin joukossa viesti häneltä. Eihän tätä nyt voi ymmärtää mitenkään muuten kuin siten, että minulla on aivan selvästikkin jonkinlaisia lahjoja kuitenkin. En ole vain ymmärtänyt miten niitä pitää käyttää, olen vain haahuillut ajatusteni kanssa sinne tänne, vaikka selvästikkin pitäisi alkaa koordinoida ja organisoida tätä ajatusten kulkua. Pois negatiiviset ajatukset, tervetuloa kaikki hyvä. Myöskin hyvin sopiva harrastus tällaiselle kontrollifriikille, sillä mikä sen kivempaa, kuin vielä kaiken muun ohella omien ajatuksiensa kontrollointi. Kaiken täytyy olla täydellistä! 09.04.2008 - 17:40
Kauhean paineen alaisena hiiviskelin tänne vuodatukseen, olisi jo niin kauan pitänyt kirjoittaa vaikka mitä, mutta kun ei ole ehtinyt/jaksanut/halunnut/pystynyt. Semmosta tää elämä pakkaa välillä olemaan, ja oikeastaan jos asiaa tarkemmin mietitään niin mitään hyvää syytä ei varmastikkaan löydy. Mutta asiaa sen enemmän!
Olenpa tainnut tästä jo aikaisemminkin vaahdota, mutta missä mättää, että ihmiset ovat niin helvetin kyvyttömiä olemaan tuomitsematta jotain, mikä on erillaista kuin mihin he ovat tottuneet? Taikka ottamatta asioita henkilökohtaisesti silloin kuin heillä ei henkilökohtaisesti ole asiaan mitään osaa eikä arpaa? On aivan kuin kaikilla olisi joku velvollisuus tuomita ja profiloida itseään mitä ihmeellisimmillä ja musta-valkoisimmilla päätelmillä. Esimerkki: eräs hyvistä ystävistäni, 34-vuotias neitokainen (ikä ihan niin kuin vain avitteeksi sille, että elämää on nähty sentään jonkin verran, vaikka harvoinhan se on mitenkaan lineaarisesti sidottu omaan kokemusmaailmaan) oli tuossa linjoilla muutama päivä sitten. Keskustelun lomassa tuli puheeksi herra Y:n sivuhyppy, jonka herra Y:n vaimo, rouva X, sai tietää. Tämän jälkeen langoilla kuulosti lähinnä siltä, että ystävääni oli petetty pahimman kerran, ja koko herra Y pitäisi vähintään ristiinnaulita, ampua ja sitten vielä nylkeä. Huvittuneena kysyin, että miksi asia saa tuollaisen raivokohtauksen aikaiseksi, totta tokihan on kovin ikävää, että tällaista käy, mutta let's be realistic, näin se vaan pakkaa olemaan. Perustelu kilarikohtaukselle oli se, että pettäminen on väärin. Aivan, mutta miksei asiasta voida puhua jotenkin järkevästi? Miksi herran jumala pitää vetää kilarit asiasta, mikä tapahtui jollekkin toiselle? Ymmärrän itse, mistä asia johtuu. Ystävätäreni, niin kuin varmasti 99.9% maapallon asukkaista, on kokenut saman kohtalon. Allekirjoittanut mukaan lukien. En ainoastaan omalla kohdallani, itse mokailtua taikka toisen mokailtua, vaan myös ihan perhe,- ystävä,- kolleega,- ja tädin serkun kaiman piireissä. Kukaan ei myöskään väitä, ettei moinen kokemus olisi kamala, mutta ei kai asiasta puhuminen tarkoita sen hyväksymistä? On hauska tarkkailla ihmisiä ja miten henkilökohtaisesti ihmiset suhtautuvat juttuihin, mistä heillä on edes jonkilaista kokemusta. Miksi ottaa kierroksia tällaisista jutuista? Ja miksi vitussa maailmassa on niin paljon ihmisiä, ketkä eivät edes kuuntele ja MIETI vaan pamauttavat (alkeellisen, lähes olemattoman) mielipiteensä saman tien ulos? Minäpä väitän, että siksi, koska ihmiset eivät yleensäkään halua käsitellä mitään vaikeita asioita. Kun tulee riitaa, niin se vika on aina toisessa. Ei edes mietitä, että kenessäkään ei tarvitse olla vikaa, on vain olemassa kaksi eri mielipidettä. Kumpikin aivan yhtä valid. Olen täällä asuessani alkanut hokea päivittäin sellaista mantraa itselleni, että "it's easier to judge than to understand" ja täytyy sanoa, että kun asiaan oikein alkaa kunnolla perehtyä ja katsella ympäristöään, niin on olemassa vain muutama tyyppi, joka edes vaivautuu ajattelemaan samoilla linjoilla. Olen myös seurannut huvittuneina kaikenlaisia keskustelupalstoja, missä puidaan kulttuuri- tai uskontoeroihin perustuvia juttuja. Erityisesti islamin uskonnosta käydyt keskustelut ovat hyvin mielenkiintoisia, sillä nyt näin vuoden verran aitiopaikalta hommaa seuranneena koen ainakin tietäväni jotain, vaikka sekin tieto on hyvin rajoitettua. Seuraappa siinä sitten jonkin tarvasjokilaisen tilitystä muslimeista, hän itse ei tietenkään ole koskaan edes nähnyt elävää muslimia (niitä kun nyt ei varmasti ramppaa Turku - Tukholma risteilyllä) ja silti hän pystyy argumentoimaan kuinka islam on uskontona väkivaltainen, naisia alistava ja ihan perkeleestä. Huh huh. Ja tällaisessa maailmassa sitten pitäisi elää, kun suurin osa ihmisistä on aivottomia kusipäitä? Eräs ystävistäni lahjoitti minulle, muutaman kyselytunnin jälkeen, pienen kirjasen joka on tituleerattu "Discover Islam, Your Birthright". En ole vielä saanut aikaiseksi lukaista mutta totta kai jossain vaiheessa tarkoituksena olisi. Kun näitä uskontoa sivuavia keskusteluja on käyty, olen huomannut yhden vissin eron: minä en ainakaan osaa lainata yhtään raamatun lausetta, tai mitä sitten liekään, ja muutenkin on koko kirjan tuntemus semmoisella "Maria ja Joosef ja esikoulun joulunäytös" linjalla. Kun jotain raamattuun liittyvää ollaan kyselty, aivan niin kuin vertauskuvalliselta pohjalta, niin minä olen vain raapinut päätäni ja mutissut "me not know". Menipä sekin ripari sitten aivan reisille, ei voi muuta sanoa. Mutta sitten keveämpään aiheeseen - ei-enää-niin-pieniin karvapalloihini. Ne ovat nimittäin erityisen ärtyneitä siitä, että emäntä on ollut liesussa melkein joka päivä ja aikaa ei ole ollut pahemmin pallon heittoon taikka rapsutukseen. Nämä vonkaleet ovat keksineet jotain aivan uutta: kämpän totaalisen täystuhon. Mikä tahansa esine, mikä on kissan raahattavissa tai tiputettavissa, on kokenut kyseisen kohtalon. Kirjahyllystä on joka päivä kolme hyllyllistä kirjoja lattialla, niiden kulmat on jyrsitty mutkalle ja jos oikein onnistaa, niin niiden päälle on vielä oksennettu karvapalloja. Lehdet revitään, Iittalan lasituikut ovat pirstaleina, suihkuverhot säpäleinä ja matot vinksin vonksin. Ja suurin vitutuksen aihe näille kullanmuruille tuntuu olevan se, että PRKL raksujen pitää olla tuoreita. Jos olen vaikka yön pois ja laitan hieman enemmän murkinaa kippoihin, niin sitä ei syödä. Ei sitten irveelläkään. Vaan mau'utaan siinä kupin vierellä, pää sinisenä että "noi samat raksut oli tossa eilenkin!". Ja minähän en luovuta, sillä tässä huushollissa syödään lautanen tyhjäksi. Viime viikolla toinen kissoista yllätti aamuyöstä: heräsin ensiksi siihen kamalaan aamu-mouruntaan, mikä tarkoittaa kirjaimellisesti "tänne safkaa ja vähän vikkelästi". En tietenkään reagoinut, vaan käänsin kylkeä ja peitin pääni tyynyllä. Seuraavaksi herään ihmeelliseen rapinaan vierelläni, ja vanhempi karvakasoista on roudannut vanhan ja kälyisen kissankarkki pussin (mikä on huom. kalastettu jostain keittiön kiposta, suurella vaivalla) tyynyni viereen ja raapii sitä tassullaan, katsoen samalla minuun vetoavasti. On ne vintiöitä nämä dubailaiset kissat... 12.02.2008 - 13:47
Osui tuossa joskus tammikuun alkumetreillä hollantilaisessa lehdessä Telegraafissa ollut "uutinen" sen verran silmään, että siitä on pakko kirjoittaa. Ainakin vähän.
Uutinen oli otsikoitu "Trauma Flipperistä" nimellä ja kertoi jostain Hollannin takahikiällä asuvasta äidistä, joka oli matkustanut kahden lapsensa (16 ja 15v.) kanssa Curacaolle joululomalle. Matkan aikana oli sitten tehty pienen pieni ekskursio paikalliseen delfinaarioon, jossa oli tarkoitus osallistua uintiin delffiinien kanssa. Kuinka ollakkaan, tämän ajanvietteen aikana yksi delffiineistä oli jonkun ihme hypyn aikana tipahtanut näiden kolmen epäonnisen niskaan ja siitäpä härdelli syntyikin - ja tietenkin Kamala Trauma.  UhrilampaatArtikkelissa perheen äiti kritisoi delfinaarion ohjaajia, jotka olivat kuulemma olleet kamalan kiireisiä ja eivät pitäneet tapahtumia silmällä. Myös delffiinit olivat selvästikkin stressantuneen oloisia. Olisikohan ollut muutama chakra jumissa eläinparoilla. Delfinaarion kommentti oli taas oletettava, tämä oli ensimmäinen kerta heidän historiassaan (32,000 asiakasta, jotka olivat uineet delffiinien kanssa) kun vastaavanlaista oli tapahtunut ja kyseessä oli koordinaatiovirhe, mikä voisi tapahtua kenelle meistä vaan. Siis voi pyhä jysäys! On todella olemassa ihmisiä, ketkä menevät ja maksavat siitä, että saavat tehdä jotain (ikuisesti villien) eläimien kanssa ja ottavat sitten herneen nenäänsä, kun asia ei mennytkään niin kuin he olettivat. Hei me maksettiin tästä ilosta, miten on mahdollista, että näin kävi!! Ja miksiköhän ne delffiinit mahtaisivat olla stressaantuneita? Sillä ei ole varmasti mitään osaa eikä arpaa asiaan, että ihmiset tunkevat sinne samaan altaaseen näiden eläinparkojen kanssa uimaan. Jos delffiinien mielentasapaino olisi yhtään kiinnostanut tätä rouvaa, hän ei olisi alun alkujakaan tunkenut ahteriansa samaan puljuun delffiinien kanssa. Ja entä nyt? Pitäisikö delffiinit lopettaa, haastaa oikeuteen taikka ohjata jonkinlaiseen terapiaan? Onkohan rouvalle tullut mieleen millaisia traumoja näillä eläinparoilla on, kun ne joutuvat päivästä toiseen tuijottamaan vedessä lilluvia, selluliittisia turistinperseitä? Tästä tarinasta tuli mieleen tapaus, joka sattui ollessani Hollannissa töissä. Firmalla, jossa työskentelin, oli ns. ratsastusklubi ja olin vuoden verran sen sihteerinä. Hoidin jäsenmaksuja ynnä muuta mukavaa ja järjestin uusille jäsenille aikatauluja. Joukkoon ilmestyi sitten sellainen kolmenkympin paremmalla puolella oleva espanjalainen nainen, joka ei ollut koskaan elämässään ratsastanut ja päätti oppia taidon salat. Heti ensimmäisellä tunnilla hän tietenkin tippui hevosen (itseasiassa ponin) selästä ja loukkasi selkänsä. Sain seuraavalla viikolla puhelun, jossa tämä daami hysteerisesti itkien uhosi haastavansa tallit ja koko klubin oikeuteen, sillä hänet oli laitettu vääränlaisen hepan selkään. Hän oli aloittelija ja sitä varten hänelle olisi pitänyt antaa aloittelijan ratsu. Yritin selittää, että periaatteessa sellaista hevosta/ponia ei ole olemassakaan, mikä toimisi takuuvarmasti kuin kone. Ja yleensä kun hepat huomaavat sen, että selässä on täysi ummikko ja kokeilevat usein temppuja, nähdäkseen pistääkö ratsastaja vastaan. Mutta ei, tämä selitys ei kelvannut madamille, vaan hän todellakin oli sitä mieltä, että meidän olisi pitänyt pystyä takaamaan se, ettei tällaista olisi koskaan tapahtunut. Aivan. Olisi pitänyt pitää puhuttelu sillekkin vinksahtaneelle ponille. Itse olin lomani aikana Thaimaassa Tiger Templessä pyörähtämässä ja totta kai tungin itseni valokuviin tiikereiden kanssa. Ja kyllä, maksoinkin siitä ilosta. Jos joku niistä monista tiikereistä olisi päättänyt flipata ja puraista vaikka käteni irti, olisi minun mielestäni hyvin loogista syyttää asiasta vain omaa itseäni - minähän sinne välttämättä halusin mennä. Ikävä kyllä on olemassa immeisiä, jotka eivät tätä hyvinkin simppeliä juttua ymmärrä. 11.02.2008 - 19:37
Olen päättänyt vaihtaa urani suuntaa ja alkaa eläinpsykologiksi. Taikka analyytikoksi. Revin hiuksiani päästä irti, kun yritän ymmärtää kissojeni minulle jättämiä pienen pieniä viestejä ja vinkkauksia. Aivan selvästikkin niillä yritetään kommunikoida kovasti jotain, ainoastaan emännällä ei mene oikein jakeluun.
Voisiko joku ystävällinen jelpata tässä välissä, siis sinä aikana kun minä yritän löytää jostain Ivy League tasoisen opinahjon, mitä tämä viesti oikein tarkoittaa?  Vaihtoehtoina olettaisin olevan:
|
Kirjoittaja
Nimi Blanca  Minusta
Itsepäinen huokailija maailman mantereilla. Passiivi agressiivinen kulkukissa liian lyhyillä kynsillä. blancan.murinaa (at) gmail.com Viimeisintä murinaa
Laskutus
Sivupohja
Notkujat
|
||
